30.12.2012

Vuodenvaihteen askelmerkkejä Espanjassa

Yhteiskunnallinen taloustilanne ja ilmapiiri tulivat selviksi heti, kun saavuin Joulun alla Espanjaan. Täällä työttömyys on tasolla, jolla se ei aikaisemmin ole ollut. Työttömyysaste nousi uuteen ennätykseensä loppuvuonna ollen nyt 25 %. Espanjan lamaksi syvenevä taantuma on jättänyt joka neljännen espanjalaisen ilman työtä. 

Ja se näkyy kaikkialla. Pari päivää sitten tulleessa TV-dokumentissa kerrottiin, että Espanjaa vaivaa asuntokupla ja sen puhkeaminen, mikä on ajanut maan pankit vaikeuksiin. Kyse on asuntojen lisäksi myös muunlaisesta julkisesta rakentamisesta ja sen ylilyönneistä.

Tyhjiä liikehuoneistoja on kaikkialla. Monet vanhat tutut ravintolat ovat lopettaneet. Ja kaduilla riittää kerjäläisiä. Kuulin pari päivää sitten, että romanialaisten kerjääminen olisikin järjestäytynyttä. Kun annat roposen sitä ilmeisen aidosti tarvitsevalle, joutuukin kerjääjä tilittämään vaivaiset tulonsa mafialle. Mihinkään ei enää voi luottaa, edes kerjääjään.

Lehdet kirjoitavat huolissaan, että joulumyynti on aikaisempiin vuosiin verrattuna laskenut useita prosentteja. Ihmiset hankkivat joululahjansa aasialaisista halpismarketeista ja afrikkalaisista basaareista. Miten mahtaa käydä aitojen espanjalaisten ja andalusialaisten perinne- ja erikoismyymälöiden? Kohta meidät kaikki ympäröi kiinasta tuotu huonotasoinen ja ah niin tarpeeton roina.

Tavallisen espanjalaisen kannalta pahinta kuitenkin on masentunut ilmapiiri. Tulevaisuuteen ei jakseta luottaa, toivoa ei ole. Joka toinen nuori on ilman työtä. Isovanhempien pienellä eläkkeellä saattaa joutua elämään koko perhe; työttömät lapset ja lastenlapset.

En oikein tiedä, voinko olla tilanteeseen "tyytyväinen" vai en. Hintataso on selvästi laskenut sitten viime käytini. Esimerkiksi ravintolahinnat ovat laskeneet. Syöminen ja juominen on ainakin 30-40 % edullisempaa, kuin Suomessa. Pienelläkin suomalaisella eläkkeellä tai työttömyyskorvauksella tulee täällä hyvin toimeen. Esimakua siitä sain jo kohta pari vuotta sitten, kun tuloni romahtivat vuorotteluvapaan aikana. Vuorottelukorvaus on jota kuinkin 75 % laskennallisesta työttömyyskorvauksesta.

Ja vielä. Jos olet perinyt ylimääräistä omaisuutta, etkä tiedä mitä sillä tekisit: nyt kannattaa vakavasti harkita huoneiston hankkimista täältä. Tarjontaa on yllin kyllin. Kohtuukokoisia huoneistoja kysytään vuokrattaviksi, joten kyse olisi myös kannattavasta sijoituksesta.

Niin tai näin. Onneksi yksi asia on varma. Euroopan suotuisinta ilmastoa ei voi ottaa espanjalaisilta pois. Se on syy, miksi minäkin täällä viihdyn. Olenkin päättänyt, että jos onnistun vanhenemaan eläkeikään saakka, muutan Fugeen pysyvästi ja aloitan täällä neljännen elämäni.

Kuvassa uusi liikeidea. Turistit rakastavat hyvinvointipalveluita, tässä todellinen innovaatio. Vai onko sittenkin kyse ikivanhasta parannuskeinosta, joka vaan on somistettu nykyaikaan sopivaksi?



16.12.2012

Vielä kerran hyvästi

Tiesin, että tämä joulu tulisi olemaan itselleni vaikea. Pakenimme lumisesta Suomesta Raoulin ja Nemon kanssa Fuengirolaan hoitamaan asioitamme ja ehkä myös viettämään joulunaikaakin. Sen sijaan, että kyse olisi lomamatkasta lämpimään, on tehtävämme aivan toinen.

Tämä on nyt neljäs kotimme, jossa saan kyyneleet silmissäni tyhjentää vaatekaappeja Heikin poismenon jälkeen. Itkettää koko ajan, kun muistelen kaikkia niitä tulevaisuuden suunnitelmiamme, jotka liittyivät tähän ihanaan paikkaan. Fuengirolassa vietimme mukavia ja rentoja yhteisiä aikoja ja aina ajattelimme pääsevämme tänne sitten, kun työelämästä olisi ollut aika siirtyä seuraavaan elämävaiheeseen. Siitä unelmasta on ollut ehkä kaikkein vaikein luopua.

Yhtään ei ole joulufiilis. Matkalle lähteminen oli tikkuista. Joulukortteja en jaksanut lähettää. Joululahjoja en juurikaan hankkinut. Jouluruokia en ole laittanut. Joulumusiikkia en ole halunnut kuunnella. Ja kuin kohtalon johdatuksesta, avasin autossa vahingossa Jouluradion ja sieltä tuli tämä kappale, Paula Koivuniemen joululaulu "Toive":


"Yksin valvoen, valot tähtien
yössä kimmeltää, muistan ystävää.
Kun tästä kuljettiin, sä sanoit mulle niin
vierelles aina jään vaik joudun lähtemään.

Vain jouluyö nyt kuulla saa mun toiveen hiljaisen,
jos vielä oisit vierelläin, ois joulu ikuinen.
Kai kuulet toiveen tään, jäi susta elämään.
Niin kauniit muistot, jotka aina jouluna mä nään.
Vain jouluyö nyt kuulla saa mun toiveen hiljaisen,
kun kuljet siellä jossakin tiellä enkelten.
Jos kuulet toiveen mun, niin ehkä rauhoitun,
kun rakkauden tunnen suuren sun.

Pienen kynttilän sulle sytytän.
Lumeen valkoiseen nimesi mä teen.
Kai toive jokaisen on lahja rakkauden.
Kun kaiken joskus kadottaa, sen joulu tuoda saa."



1.12.2012

QR-koodit ajatuksiani lennättämässä

Olen nyt QR-koodien aivopesemä. Näen niitä ihan kaikkialla: näyteikkunoissa, bussipysäkeillä, nettisivuilla, käyntikorteissa, junalipuissa jne. jne. Olen ryhtynyt skannailemaan niitä siellä täällä, mikä hauskaksi osoittautunut harrastus! Muuta ei tarvittu, kuin älypuhelin ja siihen sopiva softa.

Jos et ole tämän asian kanssa aikaisemmasta tuttu, käy tsekkaamassa: http://www.qr-koodit.fi/

Työhöni liittyvät sovellukset ovat olleet viime päivinä asiallisessa ja innovatiivisissa keskusteluissa, mutta ehdottomasti kiinnostavin idea on tämä: http://qrmemorials.com/ (bloggauksen kuva on kopioitu tältä sivustolta). Mikä mahtava ajatus. Muistokivestä löytyvän koodin kautta pääset lukemaan kyseisen henkilön tarinan. Paljon kiinnostavampaa, kuin vain ihmisen nimi sekä syntymä- ja kuolinaika kaiverrettuina kiveen.


Aion tehdä Heikille oman nettisivun, jossa on kertomus ja kuvia hänestä ja hänen elämästään. Sitten teen QR-koodin, jonka teetän laataksi ja tarroiksi. Ja niitä kiinnittelen kaikkialle sinne, josta kuvittelen olevan yhteys hänen elämääänsä. Mitäs tykkäätte? Tiedän kyllä, että siihen menee vielä aikaa, että kaikilla hautausmaalla vierailevilla on taskussaan puhelin, joka ymmärtää koodit... :)

3.11.2012

Ajatuksia suremisesta Pyhäinpäivänä

Sureminen parantaa. Kuulemma aina. Surun perimmäinen tarkoitus on irti päästäminen. Se muuttaa vihan, paniikin, epätoivon, pelon ja levottomuuden erilaisiksi suruiksi. Surussani löydän nöyryyden minua suuremman elämän edessä. Surussani löydän levon, ja muistoni saavat mellestämisen jälkeen rauhan. Sureminen näyttää minulle tien. Surun aikana käsittelen tunteitani, ja ne käsittelevät minua. Sureminen kuuluu elämään ja kun suren, tunnen eläväni.

Kuva on ystäväni ottama aamulenkillämme Ruissalossa tänään. Tunnelma on  lähes epätodellinen ja käsin kosketeltava. Sopii hyvin Pyhäinpäivän tunnelmaan.


20.10.2012

I´ll be watching You...

Hyvät ja lähes elämänaikaiset ystäväni antoivat minulle lyhdyn osanottonsa osoittamiseksi. Ensiksi suunnittelin vieväni sen mökille; sinne, jossa Heikki aina niin nautti olostaan. Mutta sitten päätinkin jättää sen Sirkkiksen parvekkeelle. 

Meni kuukausi ja toinenkin pimeneviä iltoja odotellessa. Ja nyt, kun sytytän kynttilän, on minulla koko ajan tunne, että Heikki seuraa puuhailuani keittiössä. Oikeastaan tunne on turvallinen, huomaan ahdistavan olon hiljalleen väistyvän. Tiesin kyllä, että aika tekee tehtävänsä.


29.9.2012

Vielä vähän suremisesta

Surusta kirjoittaminen saattaa tuntua oudolta ja rasittavaltakin. Onhan kysymyksessä mitä henkilökohtaisin asia. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse näitä kirjoituksiani lukea. Itse en koe, että minulla olisi mitään erityistä menetettävää. Pahan olon ulkoistaminen auttaa minua jaksamaan, kun luottamuksellista aikuista, hengenheimolaista, ajatusteni jakajaa ja keskustelutoveria ei enää ole. Ja internethän on mitä luotettavin toveri...!

Vielä vähän aikaa haluan jatkaa edellisten kirjoitusteni aihetta. Toivottavasti jaksan jo kohta katsoa eteenpäin sillä pelkään, että suruaikani tulee jatkumaan koko loppuelämäni.

Puolitoista kuukautta olen yhdessä poikani kanssa elänyt tätä uutta elämänvaihetta. Mennyt elämämme muistoineen palaa säännöllisesti silmieni eteen. Eletyt hetket ovat muotoutuneet, kuin helminauhaksi; muistot seuraavat toinen toistaan. Ja aina, kun pääsen loppuun, alkavat muistikuvien välähdykset palata ajatuksiini taas alusta. Autolla ajaessa saan itkeä; siellä kukaan ei näe silmiini nousevia kyyneleitä. Jouduin ostamaan vedenkestävää ripsiväriäkin, että en olisi koko ajan niin itkuisen näköinen.

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani, olenhan itsekkin syntynyt loppusyksyllä. Nyt se tuntuu kuitenkin melkein ahdistavalta. Niin paljon joudun nyt tekemään ja kohtaamaan ihan yksin. Mökille meneminenkin tuntuu velvollisuudelta, sillä siellä kaikki tekemättömät syystyöt muistuttavat olemassa olostaan. Siellä myös Heikki on jotenkin valtavan konkreettisesti läsnä.

Välillä tuntuisi helpommalta luopua vapaa-ajan asunnosta kokonaan ja aloittaa uusi mökkielämä ihan jossakin muualla. Olenkin hiljaa harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että myyn mökin ja kaupunkiasuntoni sen jälkeen, kun poika muuttaa kotoa pois. Voisin muuttaa koirieni kanssa uuteen kotiin nyt, kun voin päätöksen tehdä ihan itse. Heikki ei koskaan halunnut muuttaa Turusta muualle, maaseudusta puhumattakaan. Mahdanko jossakin vaiheessa päätyä siihen ratkaisuun vai jatkanko elämääni muistojen ympäröimänä?  Mistä löytäisin kodin, jossa koirat saisivat juosta vapaina, talo olisi rakennettu yhteen  tasoon, paikka olisi julkisten kulkuvälineiden äärellä ja tontti sijaitsisi meren rannassa.

Elämässä pitää aina olla erilaisia projekteja, pieniä ja suuria. Ehkä tämä olisi keskikokoinen projekti?

Jälkimmäisessä kuvassa Heikki kaataa elokuun alussa pihakoivua mökillä. <3




13.9.2012

Heikki pääsee taas merelle

Tuleva viikonloppu tulee olemaan tähän astisen elämäni raskain. 

Mökillämme Rymättylässä Heikin tuhka lasketaan purjehtimaan rantaveteen, päättymättömään tulevaisuuteen. Poikani ja minun lisäkseni mukaan tulevat siskoni puolisoineen ja Heikin tytär perheineen.

Nämä kuvat sain eilen. Heikki istuu toisena vasemmalta, käsi poskella ja vain muutamaa hetkeä ennen kuolemaansa johtanutta sairauskohtausta. Paikka on Tallinnasta, ravintola Paatt´in yläkerran kabinetista lounaalla.

Heikin kuolinsyytä emme vieläkään tiedä, mutta edes jotakin tietoa toisen kuolinsyytutkimuksen tuloksista on odotettavissa marraskuussa.

Suruni on ääretön, mutta kirjoittaminen on ehkä vähän helpottanut.







27.8.2012

Muistoissani puolisoni ja lapseni isä Heikki Juhani Lehtonen 12.5.1950-12.8.2012


Sydämeni ja sieluni itkevät, mikään ei voi koskaan korvata elämäni suurta rakkautta.

Tämä on kirjoitettava. Siitä tulee pitkä, sillä ehdimme Heikin kanssa elää yhteistä elämää 32 vuotta, josta naimisissa olimme 25 vuotta. Oikeastaan voisin jaksottaa elämäni kolmeen vaiheeseen: ennen Heikkiä, Heikin kanssa ja ilman Heikkiä. Tähän viimeiseen olen tutustunut vasta vähän aikaa.

Heikki kuoli yllättäen turkulaisen viiniseuran matkalla Tallinnassa. Hän sai hotellin aamiaispöydässä mittavan sairauskohtauksen, eikä seurueessa olleiden lääkäreiden antama välitönkään elvytys auttanut. Sinä päivänä olin aamulla aviossa ja illalla leski.

Heikki syntyi keväällä ja kuoli kesällä, ne olivat kaksi hänen lempivuodenaikaansa.

Tapasimme toisemme vuodenvaihteessa 1980 tilanteessa, jossa Heikki oli eroamassa ensimmäisestä vaimostaan, ja heidän tyttärensä oli vasta pieni vauva. Emme rakastuneet Heikin kanssa toisiimme yhdellä silmäyksellä vaan hiljalleen. Tunne syveni vuosi vuodelta ja jossakin vaiheessa ymmärsimme, että haluamme elää tätä elämää yhdessä. Kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli Heikki vaativasta työstään huolimatta koko ajan tukenani. Kirjeet ovat vieläkin tallella. Hän jopa postitti minulle kirjoituskoneen, jotta voisin helpommin suoriutua opinnoistani. Kun valmistuin yliopistosta ja palasin Turkuun, muutin yhteiseen kotiimme. Ennen kuolemaansa Heikki asui samassa kodissa vuodesta 1978 ja minä vuodesta 1984 lähtien.

Naimisiin menimme vuonna 1987. Häitä emme järjestäneet, vaan vihkiminen tapahtui maistraatissa, vain virallisten todistajien ollessa läsnä. Kihloihin emme koskaan menneet, mutta vihkimisen jälkeen sain toisen sormuksen vihkisormuksen viereen. Vihkisormuksen Heikki suunnitteli itse, tietenkin. Hän valitsi timantit De Beersin timanttipussista, ja keskelle tuli suuri sinisafiiri. Toista samanlaista sormusta ei ole.

Vihkitilaisuus oli vaatimaton, mutta onneksi kävimme kauppatorin toisella puolella otattamassa hääkuvan. Muuten ei olisi jäljelle jäänyt mitään kuvaa. Ja kohta sen jälkeen jo palasimmekin molemmat työpaikoillemme. Illalla lähdimme Rymättylään mökille viettämään hääiltaa. Marraskuun lopulla mökki oli niin kylmä, että jouduimme yöpymään lämpöhaalarit päällämme. Olisiko mikään voinut olla sen romanttisempaa? Mielestämme naimisiin meneminen oli luonnollista ja käytännöllistä, kun koti oli yhteinen ja yhteistä omaisuuttakin oli hankittu.

Poikamme syntyi vasta 9 vuotta sen jälkeen. Prosessi oli pitkä, ja toivo lapsesta sammui monta kertaa. Kun synnytyksen aika tuli, vei Heikki minut TYKSiin ja jätti ulko-ovelle: ”Selviät varmaankin tästä eteenpäin ihan itse?”. Kaikki miehet vaan eivät ole sellaisia, jotka haluavat jakaa naisensa kanssa synnyttämisen tuskan, eiväthän? Kun lapsi oli syntynyt, tuli Heikki heti paikalle. Olimme onnemme kukkuloilla. Lapsen syntymä on jotakin sellaista, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Kun perheen koko kasvoi ja kuvioihin tuli mukaan ensin vauva, sitten lapsi, sitten koululainen ja nyt murkku, muuttui elämämmekin. Lapsen jokainen kehitysvaihe muutti elämämme suuntaa.

Isyys ja sen mukanaan tuoma vastuu olivat Heikille mieluisia asioita. Kun olin työmatkoilla, hän kertoi puhelimessa aina kaiken olevan hyvin. Koskaan hän ei paljastanut, jos lapsi olikin sairaana. Heikki oli sitä mieltä, että ei hyödytä kertoa ja huolestuttaa minua, kun en kerran kuitenkaan olisi voinut tehdä asialle mitään. Heikki oli meidän perheen lääkärivastuuvanhempi. Hän kävi lapsen kanssa lääkärissä aina silloin, kun siihen ilmeni tarve; poisti tikut ja lasin palat sormesta; poisti punkit ja antoi ensiavun pikkutapaturmissa.

Elämä muuttui myös silloin, kun Heikki jäi työelämästä pois. Olimme yhdessä aivan uusien asioiden äärellä. Monenlaisia vastoinkäymisiä ja haasteita kohtasimme, mutta aina löysimme ratkaisun. Ja taas selvisimme eteenpäin. Mutta se jäi harmittamaan, että Heikin ponnistelut päästä pysyvästi Espanjaan jäivät vain hiuskarvan verran kesken.

Kuka olisi uskonut, että kaiken kokemamme aikana ja yritysmaailman uransa jälkeen Heikki opiskeli itselleen kokonaan uuden ammatin? Lukiessaan WSET Advancen tenttikirjoja, hän usein mutisi, että vaikka on maisteri, ei ole koskaan lukenut mitään niin vaikeaa. Ja viinikurssien ja tastingien pitämisestä tuli hänelle henkireikä. Kotona hän valmisteli alkavaa kurssia tai tulevaa tilaisuutta huolella aina monta viikkoa etukäteen.

Heikki oli minulle kuin henkilökohtainen opettaja ja valmentaja. Hän opetti minut purjehtimaan ja tekemään paalusolmun. Hän opetti parkkeeraamaan autolla taskuun. Hän sai minut rakastamaan ruoan valmistusta ns. pitkän kaavan mukaan, syömään sushia, pitämään etnisestä ruoasta ja ymmärtämään viinien kiehtovaa maailmaa. Heikki rakasti ostereita, mutta niistä minä en koskaan oppinut pitämään.
Heikki opetti minut myös käyttämään tietokonetta. Hän toi kotiin ensimmäisen läppärini, jossa oli dos-käyttöjärjestelmä. Siitä on aika paljon aikaa. Sitten Heikki opetti rakastamaan Helsinkiä ja sen työläiskaupunginosaa; kaikki kotimme sijaitsevat aivan kaupunkien keskustoissa. Ja vastapainoksi urbaanille elämälle, oli yhdessä rakentamamme mökki Rymättylässä molemmille tärkeä paikka. Siellä jokainen puu, kivi ja kulma muistuttaa Heikistä. Siellä hän vietti myös elämänsä viimeiset viikot.

Heikki opetti senkin, että vaikka lentokoneesta poistuu viimeisenä, ehtii saada matkatavat ihan samaan aikaan, kuin muutkin. ”Kyllä me nyt myöhästytään!”, kaikuu vieläkin korvissani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut niin älykäs, sivistynyt, lempeä ja loppuun asti äärettömän kiinnostava; toista samanlaista ei ole. Heikki eli uutisista ja talousasioista, kirjoista, historiasta, filosofiasta, kielten opiskelusta, nikkaroinnista, maalaamisesta ja viimeiset vuodet erityisesti viinikulttuurista ja –kirjallisuudesta. Heikki oli aina kiinnostunut, mutta samalla huolissaan, ympäristön tilasta ja luonnon muuttumisesta.

Koirat toivat elämäämme ihan uuden ulottuvuuden, erityisesti Nemo kulki Heikin kannoilla ja ulkomaanmatkoilla vahtien jokaista askelta. Koira hankittiin perheeseemme, kun päätimme alkaa toteuttaa elämässämme asioita, joita ei voi enää lykätä myöhemmäksi. Olen iloinen tekemistämme onnistuneista päätöksistä.

Tommy Tabermann ei ollut Heikin lempirunoilija, mutta tämä runo kertoo kaiken. Jää hyvästi rakkaani.
T: Oili

Jälkeenpäin

Haavat kirvellen
istun meren rannalla
yksin ja katselen.

Nyt ymmärrän paremmin
kivuliasta kulkuamme:
vasta tyynen tultua
erottuvat karikot.

Emme me koskaan
tyyntä toivoneet.
Tuulta me toivoimme
ja mustat liput
tuulessa liehumaan.

Kirvelkää, silmäkulmat!
Ei löydy minusta silti
ankkuripaikkaa
katumukselle.


5.5.2012

Etsin, löydän ja rauhoitun

En tiedä, miksi juuri tänään mieleeni tuli jo kovin kauan aikaa sitten kuolleelta isältäni perimäni ja monta kertaa lukemani Viktor E. Franklinin kirjat, joissa etsitään elämän tarkoitusta. Ehkä ulkona oleva sateen jälkeisen sumun pehmentämä maisema. Ehkä varpaitani nuoleva koiranpentu, joka makaa jaloissani aina silloin, kun päädyn nuokkumaan tietokoneen äärelle.

Siteeraan vapaasti Franklinin ajatuksia; oleellista tässä ei ole akateemisesti oikeaoppinen lainaus vaan se, miten itse rakennan omaa ajatteluani.

Elämäni tärkein asia on ollut löytää sille tarkoitus. Olen pitänyt huolen siitä, että en ole missään vaiheessa turhautunut elämääni. Edes järjettömältä tuntunut kärsimys tai läheisen kuolema ei ole saanut masentaa minua niin, että olisin menettänyt kyvyn nähdä omien kokemusteni keskellä olemassaoloni tarkoituksen. 

Ihminen ei muutu inhimilliseksi ja aidoksi panostamalla itsensä toteuttamiseen vaan unohtamalla itsensä, antamalla itseään muille ja suuntautumalla ulospäin. Jatkuva onnen tavoitteleminen tekee onnellisuuden mahdottomaksi; mitä enemmän se on päämäärä, sitä vaikeampi sitä on tavoittaa. Jokaisella meistä on oma erityinen tehtävä elämässä, jokaisen on myös toteutettava tehtävänsä. Ketään ei voida korvata toisella eikä mikään muu elämä voi korvata toisen ihmisen elämää. Jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen.

Sillä, mitä odotan elämältäni ei ole merkitystä vaan sillä, mitä elämäni odottaa minulta. Olen lopettanut  elämän tarkoituksen kyselemisen ja sen sijaan alkanut pitää itseäni sinä, jolta elämä kyselee. Päivän jokaisena hetkenä. Vastaukseni ei koostu puheista ja mietiskelystä vaan toiminnasta ja teoista.
Kaikkiin elämäni antamiin ongelmiin ja tehtäviin löytyy oikea vastaus. Elämä ei ole mitään epämääräistä vaan jotain todellista ja konkreettista. Elämä merkitsee vastuun ottamista. Vastuu tuo vapauden.

Itseäni asia on oikeastaan aina kiinnostanut. Oman elämäni tarkoitus ei ole koskaan ollut kadoksissa joitakin nuoruuden harharetkiä lukuun ottamatta. Ei silloinkaan, kun äitini kuoli minun ollessani 11-vuotias tai kun isäni kuoli lähes 20 vuotta sen jälkeen. Ei silloin, kun sukulaiseni syntyessä hänellä todettiin aivovaurio. Ei silloin, kun puolisoni vanhemmat kuolivat tai kun perheessäni tapahtui vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia. Eikä silloinkaan, kun työni painaa hartioitani ja minut valtaa osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne.

Oma elämäni on parasta, mitä elämä on minulle antanut, ja lopulta se on ainoa, mikä minulle on annettu. Olen etsinyt, löytänyt ja rauhoittunut. Nyt on hyvä elää. 

Kuvassa maisema, jota ei näe sumun takia.





5.4.2012

Semana Santaa muistellen

Tänä vuonna perheessämme on erilainen pääsiäinen. Olen koirien kanssa mökillämme Rymättylässä samaan aikaan, kun perheen kaksi muuta poikaa ovat Fuengirolassa. Siellä on menossa katolisen kirkon tärkein fiesta, Semana Santa eli Pyhä viikko. Pääsiäinen tuntuu, maistuu ja kuuluu kaikkialla.

Vuosi sitten sain kokea katolisen pääsiäisen ns. pitkän kaavan mukaan. Tänä vuonna vain muistelen upeita kulkueita ja katselen videoita päästäkseni edes hieman tunnelmaan: Procésion Malagssa muutaman vuoden takaa. Täytyy todeta, että suomalaisen pääsiäisen noidat, puput, tiput ja munajahdit tuntuvat aika kaukaisilta.

Rauhaisaa Pääsiäisen aikaa!


27.2.2012

Työ- ja elinkeinotoimisto osaa ja auttaa

Tämä on ehdottomasti vähintäänkin yhden bloggauksen väärtti. Kohta viisikymppinen lähisukulaiseni joutui pari vuotta sitten työttömäksi yli 20 vuoden työsuhteen jälkeen elintarvikealan yrityksen heikenneestä markkinatilanteesta seuranneiden yt-neuvottelujen tuloksena. 


Sinällään tilanne ei ollut kovinkaan harvinainen, mutta erityisiä haasteita kuvioon toi se, että sukulaisellani on syntymästään asti ollut dysfasia, joka on seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan. Ne lukijat, jotka eivät tiedä, mistä on kyse, voivat etsiä lisätietoa esimerkiksi täältä. Tuolle aikaisemmin afasiaksi, sittemmin dysfasiaksi ja nykyisin kielelliseksi erityisvaikeudeksi kutsutun toimintakykyä rajoittavan vamman vaikutus on yksilöllinen. Sukulaiseni ongelmat ovat lieviä, mutta jotakin niistä kertoo invaliditeettiprosentti, joka hänellä on 40. 


Työntekijänä sukulaiseni oli aina tunnollinen, tarkka, terve ja lojaali työnantajaansa kohtaan. Koska hänellä ei ole omia lapsia, ei työnantajaa koskaan rasitettu myöskään äitiyslomilla, hoitovapailla tai lasten sairauksilla. Mutta koko ajan tietoteknistyvä tehdastyö toi kuitenkin erityisisä haasteita vammaiselle työntekijälle, ja sukulaiseni tarvitsikin sopeuttavia toimia. Ne suunniteltiin ja toteutettiin yhdessä työterveyshuollon kanssa. Mutta se ei tainnut olla työnantajalle mieleen, sillä sukulaiseni irtisanottiin muiden ikääntyvien työntekijöiden joukossa.


Sitten seurasi ihan samat asiat, kuin kaikille muillekin työttömäksi jääneille. Työ- ja elinkeinotoimistoon piti ilmoittautua työnhakijaksi. Toivoa ei kauheasti ollut, sillä samanlaisia yt-neuvottelutuloksia kuultiin eri puolilta Suomea. Koska sukulaisellani on siis kielellinen erityisvaikeus, hän ohjautui jo heti alussa ammatillisen kuntoutuksen ertityispalveluihin. Oli tärkeää pohtia, millainen työ tai koulutus hänelle sopii; onko tarpeen harkita ammatin vaihtoa; mitä taloudellista ja muuta apua voi saada; tarvitaanko kuntoutusta. Ammatillisen kuntoutuksen palveluista vastaavat erikoistyövoimaneuvojat ja ammatinvalintapsykologit. Kuntoutussuunnittelun palvelut sisältävät aina henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta


Kuluneiden kahden vuoden aikana otti erikoistyövoimaneuvoja sukulaiseni työnhakuprosessin haltuun, tuiki ja valoi uskoa ja auttoi kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja asioissa. Varsinaisia kuntoutuspalveluita ei tarvittaisi, mutta soveltuvia mahdollisia  työpaikkoja piti tarkkaan arvioida. Useampia työkokeilujakin tehtiin. 


Ja tänään se tapahtui. Sain iltapäivällä viestin, että sukulaiseni aloittaa pysyvässä työpaikassa parin viikon kuluttua. Valtavasti tsemppiä uuteen työhön, mutta erityinen kiitos Työ-ja elinkeinotoimiston väelle!