Mennyttä puolisoani muistaen

Takanani on vaikea vuosi. Tänä samana päivänä vuosi sitten menetin täysin yllättäen rakkaani. Yhdessä hetkessä koko elämäni meni sekaisin, aikaisemmin niin turvallinen pohja arjesta putosi pois. Ei ollut enää yhteistä elämää tai tulevaisuudensuunnitelmia, ainoastaan menneisyys ja muistot. Jäljelle jäi outo yksinäisyys.

Shakespeare on sanonut, että “It’s better to have loved and lost than never to have loved at all.”
Haluan kovasti ajatella, että tuo olisi totta. Mutta ikävä ja suru eivät hellitä. Itku on herkässä vieläkin, ja mennyt puolisoni on mielessäni jokaisena päivänä. Kaj Chydenius sävelsi vuonna 1966 tämän runon elokuvaan Käpy selän alla. Sanat koskettavat. Ehkä seuraava vuosi on jo vähän helpompi?

Laulu kuolleesta rakastetusta

"Minä kuljen yksinäin,
on kuollut rakastettuni.
On kuollut koko kaupunki,
on linnut vaienneet.

Tuota miestä rakastin niin,
hänen suutaan, hänen silmiään,
hänen käsiään, hänen sydäntään.
On suru jäänyt vain,
on suru jäänyt vain.

Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.

Noita katuja rakastin niin
ja taloja niiden varsilla
ja puita niiden reunoilla,
kun kuljin kanssasi,
kun kuljin kanssasi.

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.

Sinne minua houkutat
yhä syvemmälle luoksesi,
yhä lähemmäksi luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin."

(Marja-Leena Mikkola 1966, Lauluja 1979)

Laulu kuolleesta rakastetusta

Rudin ensimmäinen koe raunioilla suoritettu

Haukkublogini: Kirsut kohti tuulta

Navigaattori tiesi aina, miten löydetään perille

Kuten blogin kuva vihjaa, on elämässäni oikean reitin löytäminen nyt tärkeämpää, kuin koskaan ennen. Lateraali- ja kardinaalimerkit kertovat, mistä kannattaa mennä niin, ettei ajaudu karille.

Tämä kuva on otettu noin 12 vuotta sitten. Olemme Itämerellä matkalla jonnekin, mutta minne, en valitettavasti muista. Kuva kertoo Heikistä kaiken oleellisen. Meri ja reimarit. Navigointia merikartta sylissä. Sateen uhkaa. Pelastusrengas turvaa antamassa.

Purjehdimme Neferititillä monta vuotta ja ennen sitä Grosse Freiheitillä. Molemmat purjeveneet olivat Avanceja; ensimmäinen 24 ja jälkimmäinen 33 -jalkainen 7/8 rikattu. Ne oli rakennettu purjehtimista varten.

Heikki oli kippari isolla K:lla. Koskaan emme joutuneet ongelmiin ja aina löysimme sinne, minne halusimmekin. Tuohon aikaan ei ollut navigaattoreita (tai ne olivat vasta tulossa). Purjehtiminen perustui tuulten ja meren tuntemukseen, kartanlukutaitoon, navigointiosaamiseen ja haluun purjehtia merellä. Meitä ei juurikaan kiinnostanut ajan viettäminen vierasevenesatamissa.

Nyt muistelen tuota aikaa lämmöllä ja olen tyytyväinen, ettei enää tarvitse lähteä merelle kelissä kuin kelissä. Ikääntyminen on tuonut mukanaan mukavuudenhalun.

"Meri jäljet lyö luontoon. Vaot kallion, ne aalto tehnyt on."