Meri ei mennytkään jäähän, merkillistä!

Talviloman vietto mökillä Rymättylässä taitaa meillä olla jo perinne. Koirien kanssa on niin kovin vaivatonta, kun tarvitsee vain avata ulko-ovi, että pääsevät ulos. Kaupungissa koirien kanssa käydään monta kertaa päivässä remmilenkeillä, siksi täällä olevasta vapaudesta saa nauttia täysin sydämin.

Illalla on pimeää ja hiljaista, mökkikausi ei vielä ole alkanut. Vastarannalla ei näy valoja, eikä sieltä kantaudu ääniä. Kuuluu vain tuulen ujellus puissa ja merellä ja kakluuniuunissa rätisevä tuli. Se tarjoaa hetken hiljentymiselle ja rauhoittumiselle, mikäli vaan malttaa olla kuuntelematta musiikkia.

Tänä talvena ollaan ollut mökillä ehkä vähemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Lieneekö ikääntymisen mukanaan tuomaa mukavuudenhalua? Niin tai näin, ilmeisesti siitä syystä myös metsähiiret ovat ensimmäisiä kertoja löytäneet tiensä mökkiin. Viritin syksyllä hiirenloukkuja, sillä koirien takia en voi laittaa myrkkyansoja. Pari ensimmäistä hiirtä kokikin joulun alla kohtalonsa. Mutta mikä ihme on, että nyt löysin loukut lauenneina ja ilman saalista? Olen parin viime vuoden aikana saanut opetella kaikenlaisia kummallisia taitoja asioissa, joita en ollenkaan hallitse. Hiirien metsästys kuuluu niihin, joten pakko on uudelleen perehtyä ansan viritykseen seuraavaa kertaa varten.

Monena talvena meri on mennyt jäähän vasta helmikuussa. Nyt ei ole pienintäkään merkkiä siihen suuntaan. Onkohan tämä vain normaalin vaihtelua vai ilmaston lämpenemistä? Vesi on kuitenkin tosi kylmää ja silmä tarkkana saa vahtia Tossua, ettei se ryntää veteen. Rannasta pysytellään mahdollisimman kaukana ja keskitytään mieluummiin lähes lumettoman pihan haravointiin. Ja riekkumiseen; pyreneläisen pitää saada juosta, kiipeilla, hyppiä, juosta, kiipeillä...

Pitkästä aikaa tänään paistaa aurinko! Kuvia Nemosta ja Tossusta, mistäpä muustakaan!

Hyvää Ystävänpäivää!

Kohta lintu lentää pesästä

Sinne läks lapseni, kirjoittamaan. Tänään alkoivat virallisesti kevään yo-kirjoitukset. Meillä vauhtia otettiin jo syksyllä, mutta parin aineen kohdalla kuulemma on yritettävä korottaa arvosanaa.

Elävästi on tullut mieleen myös oma yo-kevät. Minulla kirjoitukset menivät enemmän tai vähemmän vasemmalla kädellä, mutta onnekseni ihan hyvin tuloksin. Aika kului tanssiharrastuksen parissa ja seurustelukuvioissa. Ja jo ennen, kuin sain yo-tutkintopaperin, olin päässyt opiskelemaan. Valmistuin fysioterapeutiksi 2,5 vuotta myöhemmin kohta täytettyäni 21 vuotta.

Kun pari vuotta myöhemmin lähdin jatko-opintoihin yliopistoon, oli aika kätevää pystyä rahoittamaan opinnot toimimalla yksinyrittäjänä neurologisesti sairaiden ja vammaisten lasten kuntoutuksessa. Opiskelupaikkakunnalla toimin usean vuoden ajan kahden lapsen fysioterapeuttina. Kerran toinen lapsista keskeytti harjoittelun ja totesi "Miten sulla voi olla noin vihreät silmät?" Vieläkin muistan lämmöllä perheitä, joihin sain tutustua ja joille sain antaa ammatillista tukea ja ohjausta. Mistä tämäkin muisto putkahti mieleeni?

Ammatin hankkimista olen omallekin lapselleni markkinoinut, sillä akateemisten työttömyys on lisääntynyt vuosi vuodelta. On hyvä olla joku käytännön ammatti, jos ei heti pääse toiveopiskelupaikkaan tai ei työllisty valmistumisen jälkeen. Sain myytyä tämän ajatuksen, mutta siitä kirjoitan kokonaan oman bloggauksensa.

Alla on kaksi valmistujaiskuvaa elämäni varrelta. Toinen Turun Tuomiokirkon portailta ja toinen muistaakseni Hotelli Ikituurista (nykyisin Caribia). Korjaa, jos muistan väärin.