Hyvää Joulua!

Suursiivous suunnitteilla, mutta siis vasta suunnitteilla!

Raoul lähtee tulevana lauantaina ystävänsä perheen kanssa purjehtimaan pariksi viikoksi Karibianmerelle. Sen sijaan, että kauhistelen täällä kotomaassa kaikkea sitä, mitä matkalla voisi tapahtua on minulla kolme toimintavaihtoehtoa. Olen kerrankin Helsingissä pidempiä työjaksoja. Otan rennosti. Siivoan. 

Ei varmaankaan ole yllättävää, että olen päättänyt hyödyntää ajan siihen, että siivoan kotiamme vähän perusteellisemmin. En muista, milloin olen tehnyt Joulun alla suursiivouksen. Erityisen haastavaa on kaappien sisällön inventoiminen ja karsiminen, erityisesti vaatteiden. Muutenkin haluaisin päästä eroon kaikista niistä tavaroista, joita olen "aina inhonnut". Mainiota materiaalia kirpputorille!

Kuva on otettu Tain l´Hermitagesta Ranskasta syyskuussa. Ja tuosta mykkyrästä muistin, että en ole kirjoittanut mitään elämys-viinimatkastani. Teen sen heti, kun olen ensin saanut Poitsun matkaan.

Kynttilätervehdys Heikille

Kävin 16.9.2013 sytyttämässä perheen vanhan tavan mukaan muistokynttilän, nyt Heikille, kirkossa Tain l´Hermitagessa, Pohjois-Rhonessa, Ranskassa.

Mennyttä puolisoani muistaen

Takanani on vaikea vuosi. Tänä samana päivänä vuosi sitten menetin täysin yllättäen rakkaani. Yhdessä hetkessä koko elämäni meni sekaisin, aikaisemmin niin turvallinen pohja arjesta putosi pois. Ei ollut enää yhteistä elämää tai tulevaisuudensuunnitelmia, ainoastaan menneisyys ja muistot. Jäljelle jäi outo yksinäisyys.

Shakespeare on sanonut, että “It’s better to have loved and lost than never to have loved at all.”
Haluan kovasti ajatella, että tuo olisi totta. Mutta ikävä ja suru eivät hellitä. Itku on herkässä vieläkin, ja mennyt puolisoni on mielessäni jokaisena päivänä. Kaj Chydenius sävelsi vuonna 1966 tämän runon elokuvaan Käpy selän alla. Sanat koskettavat. Ehkä seuraava vuosi on jo vähän helpompi?

Laulu kuolleesta rakastetusta

"Minä kuljen yksinäin,
on kuollut rakastettuni.
On kuollut koko kaupunki,
on linnut vaienneet.

Tuota miestä rakastin niin,
hänen suutaan, hänen silmiään,
hänen käsiään, hänen sydäntään.
On suru jäänyt vain,
on suru jäänyt vain.

Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.

Noita katuja rakastin niin
ja taloja niiden varsilla
ja puita niiden reunoilla,
kun kuljin kanssasi,
kun kuljin kanssasi.

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.

Sinne minua houkutat
yhä syvemmälle luoksesi,
yhä lähemmäksi luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin."

(Marja-Leena Mikkola 1966, Lauluja 1979)

Laulu kuolleesta rakastetusta

Rudin ensimmäinen koe raunioilla suoritettu

Haukkublogini: Kirsut kohti tuulta

Navigaattori tiesi aina, miten löydetään perille

Kuten blogin kuva vihjaa, on elämässäni oikean reitin löytäminen nyt tärkeämpää, kuin koskaan ennen. Lateraali- ja kardinaalimerkit kertovat, mistä kannattaa mennä niin, ettei ajaudu karille.

Tämä kuva on otettu noin 12 vuotta sitten. Olemme Itämerellä matkalla jonnekin, mutta minne, en valitettavasti muista. Kuva kertoo Heikistä kaiken oleellisen. Meri ja reimarit. Navigointia merikartta sylissä. Sateen uhkaa. Pelastusrengas turvaa antamassa.

Purjehdimme Neferititillä monta vuotta ja ennen sitä Grosse Freiheitillä. Molemmat purjeveneet olivat Avanceja; ensimmäinen 24 ja jälkimmäinen 33 -jalkainen 7/8 rikattu. Ne oli rakennettu purjehtimista varten.

Heikki oli kippari isolla K:lla. Koskaan emme joutuneet ongelmiin ja aina löysimme sinne, minne halusimmekin. Tuohon aikaan ei ollut navigaattoreita (tai ne olivat vasta tulossa). Purjehtiminen perustui tuulten ja meren tuntemukseen, kartanlukutaitoon, navigointiosaamiseen ja haluun purjehtia merellä. Meitä ei juurikaan kiinnostanut ajan viettäminen vierasevenesatamissa.

Nyt muistelen tuota aikaa lämmöllä ja olen tyytyväinen, ettei enää tarvitse lähteä merelle kelissä kuin kelissä. Ikääntyminen on tuonut mukanaan mukavuudenhalun.

"Meri jäljet lyö luontoon. Vaot kallion, ne aalto tehnyt on."

Koirallinen elämä ei olekkaan kaikkien juttu

Ihanista koiristani Nemosta ja Rudista on muotoutunut elämäni ehdoton keskipiste. Vapaa-aikani täytän erilaisilla harrastuksilla, jotka liittyvät pääasiassa koiriin. Ihan pienessä roolissa on orastava viiniharrastus, mutta siitä kirjoitan toisella kertaa.

Olen ollut niin täynnä tätä koirallista elämääni, etten ole ymmärtänyt ajatella asiaa muiden, varsinkaan koirattomien kannalta. Olen unohtanut, että kaikki ihmiset eivät yli kaiken rakasta koiriani tai ole kiinnostunut ilmaisutreenimme yksityiskohdista. Tänään sain lisäksi tietää, että yksi pitkäaikainen tuttavani pelkää koiria ja erityisesti Rudia. Tämän asian hän sai kerrottua ikään kuin anteeksi pyydellen. Se sai minut ajattelemaan asiaa kokonaan uudesta näkökulmasta.

Se tuli pohtiessani selväksi, että minun tässä pitäisi pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka eivät ole kehdanneet kertoa minulle koirapelostaan. En vaan ole tajunnut asiaa silloin, kun meillä on käynyt vieraita tai silloin, kun olen käynyt jonkun kanssa vaikkapa lenkillä. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi kotiini ei ole ollut ryntäystä. Tuttavieni kaikkoamisen ajattelin johtuvan leskenvuodestani; ihmiset antavat olla rauhassa, kun eivät oikein osaa tukea eivätkä seurustella varsinkaan surullisen ihmisen kanssa. Koiraniko tässä syyllisiä ovatkin? Hups.

Niin tai näin. Joudun nyt tosissani miettimään sitä, tarvitseeko koirien olla ihan kaikissa tekemisissäni mukana. Toisaalta, olen tähän asti ollut sitä mieltä, että koirat ovat mukana kaikessa, mitä ikinä teenkin ja mihin menenkin. Hmm...

Kuvissa Rudi ja Nemo poseeraavat toukokuussa Vahdolla. Lisää kuvia on täällä.

Puna-apiloiden kukkimisen aikaan mieli maassa

Muista, että kenenkään ei ole pakko lukea blogiani. Ihanana heinäkuisena sunnuntai-iltana ajatukset saisivat olla aurinkoisissa asioissa. Tiedän. Pahoittelen jo etukäteen, sillä ajatukseni juuri nyt eivät ole niin kovin myönteisiä. Alla olevan, sitaateilla merkityn tekstiluonnoksen kirjoitin melko tarkalleen vuosi sitten. Se vaan unohtui julkaista. Ennakoinko tulevaa?

Olen elänyt leskenä nyt kohta 11 kk ajan ja koen, että yksin eläminen on aina vaan yhtä vaikeaa. En juuri näe valoa tulevaisuudessa. Jos minulla ei olisi lastani eikä koiriani en tiedä, miten jaksaisin. Tiedän, että nämä ovat masennuksen  merkkejä. Minäkö vahva ihminen muka masentunut?

Heikin kuolemasta seuranneet jälkimainingit ovat vieneet minusta kaiken ylimääräisen energian. En ole saanut apua keneltäkään (paitsi niiltä, joiden palveluksista olen maksanut), vaan yksin olen saanut hoitaa jokaisen yksittäisenkin asian. Asioita on ollut paljon. Ja kuten suurimmassa osassa perheitä, oli minulle täysi yllätys, että edesmenneen puolisoni lapsi vaati lakiosansa perinnöstään. Olin aina ajatellut, että lapset saavat perintönsä vasta sitten, kun vanhemmat ovat kuolleet. Näin toimimme perheessäni silloin, kun omat vanhempani kuolivat, ensin äiti 1960-luvulla ja isä 1980-luvulla ja silloin, kun appivanhempani kuolivat 1990-luvulla. Elämä on surullisen raadollista.

Olen varmasti lähiympäristöstäni vähintäänkin rasittava, sillä pitkäaikaiset koulukaverini eivät juurikaan pidä yhteyttä. Syy on varmasti minun itseni. Mutta kutsuistakaan huolimatta ei kenelläkään tunnu olevan aikaa. Perhe on tärkein ihan kaikille, ja muut asiat menevät edelle. Olen sopeutunut tilanteeseen, ja minun vaan pitää katsoa peiliin. Siinä näen ikääntyneen ja väsyneen ihmisen. Vuodessa olen vanhentunut paljon. Mutta sopeudun tilanteeseen. Olen yrittänyt olla avarakatseinen ja löytää uusia tuttavuuksia.

Koiraharrastuksessa heitä riittää, ja olen niin iloinen siitä, että myös mökilläni koirallisia ihmisiä on ollut ja tulee kesän mittaan olemaan. Koska mökki olisi muutoin tyhjillään, on kiva edes tietää, että mudit riehuvat pihalla ja rannassa ja jättävät poluille elämisen merkkejä. Se, jos joku, on myönteinen ajatus. ;)

"Nyt, kun kesä alkaa olla ihanimmillaan ja puna-apilat alkavat kukkia, ainakin meillä päin Rymättylässä, pitäisi fiiliksen olla korkeimmillaan. Perheen juhlaviikot ovat hiljalleen jo vaihtuneet kesälomaksi. Joka vuosi kaikki alkaa aina Pääsiäisestä, sitten seuraa Vappu, sitten pojan syntymäpäivä ja kohta sen jälkeen isännän syntymäpäivä, sitten äitienpäivä ja lopuksi koulun kevätlukukauden päätös. Sitten kaikki kirmaamme kesälomalle. Tänä vuonna koulun päättymistä juhlistettiin spesiaalisti, sillä pojalla päättyi 9. luokka. Hyvän todistuksen ansiosta hän pääsi lukioon, johon oli toivonutkin.

Toisen koiran hankkiminen perheeseen on osoittautunut mitä onnistuneimmaksi päätökseksi. Kohta 10 kk ikäinen Rudi-mudi on ihana, aktiivinen, touhukas ja neuvokas koira. Mutta samaan aikaan myös haastava; arkielämässä on ollut opettelemista. Toivottavasti kohta jo helpottaa, onneksi kaikki merkit viittaavat siihen. Nemo-schipperke tulee Rudin kanssa mainiosti toimeen muutamaa yhteenottoa lukuunottamatta. Mitä isoveli päättää, sitä pikkuveli tekee perässä. Niin se on koirilla ja ihmisilla, sama kuvio.

Kaikki pitäisi siis olla mallillaan. Miksi sitten olo on sellainen, että jotakin puuttuu?!"

Kaikesta huolimatta, toivon lukijoilleni lämmintä kesää!

Fugessa kesällä 2013

Samaan aikaan, kun Suomessa ovat kesäkuun säät olleet lähinnä "vaihtelevat", on Costa del Sol taas tälläkin kertaa tarjonnut lupauksensa mukaan yllin kyllin aurinkoa ja lämpöä. Kesäkausi on täällä hiljalleen käynnistynyt, mutta vilkkain sesonki on kuitenkin vasta elokuussa. Silloin rannat täyttyvät Espanjan sisämaasta meren äärelle lomaansa viettämään tulevista perheistä. Huhut kuitenkin kertovat, että Suomeenkin on luvassa hellettä. No, täällä on hyvä harjoitella josko keho olisi kotiin palattuani jo tottunut lämpimään.

Täällä Fuengirolassa Espanjan talouden taantuma näkyy ja tuntuu. Työttömyysluvut ovat huipussaan. Liikehuoneistoja on tyhjillään lähes joka korttelissa, ja monet perinteisetkin kaupat ovat lopettaneet toimintansa. Tuttu Hipermercadomme on tyhjennetty, ja taloyhtiömme perinteinen Bar Lynda on myytävänä. Ruoan ja kulutustavaroiden hintataso on selvästi laskenut. Myös ravintolaihinnat ovat muutuneet. Olemme monia vuosia käyneet ravintoloissa, enkä aikaisemmasta muista, että ruoka-annosten hinnat olisivat laskeneet. Kerjäläisiä on täällä aina näkynyt kaduilla, mutta nyt heitä on enemmän, kuin koskaan ennen.

Olen käymässä täällä ensimmäistä kertaa kokonaan yksin. Edes Nemo ei ole seuranani. Päivät soljuvat omaan tahtiinsa kaikenlaisia asioita hoidellen. Myös päättymätön urakkani, ikkunoiden pesu, on jatkunut aikaisempaan tapaan. Koska huoneistomme voi olla pitkiäkin aikoja tyhjillään, on lisäksi aina välillä siivottava parvekkeelle Afrikasta tuulen mukana lentänyttä keltaista hiekkaa pois. Pikkutehtävät ovat pitäneet minut sen verran kiireisenä, etten perinteiseen tapaani ole ehtinyt uima-altaalle. Sen sijaan talomme muut asukkaat tuntuvat asuneen pihalla ja auringossa minunkin edestäni. 

Vain yksi asia huolestuttaa. Itsekseen liikkuminen kaupungilla myöhään illalla ei tunnu oikein luontevalta.  Turvallisemmalta tuntuisi roikkua lähes kenen tahansa käsipuolessa. ;) Tai sitten pitää olla koira mukana. Vai pitäiskö ulos lähtiessä ottaa mukaan mummolta jäänyt pippurisumute?

Kohtaaminen uima-altaalla.

Superkuu 23.6

Tänään on Espanjassa juhannuspäivä

Keskikesää juhlitaan täällä 23. kesäkuuta San Juanin päivän aattona. Ihmiset kerääntyvät juhlimaan rannoille ja varustautuvat pitkään yöhön ottamalla mukaan ruokaa ja juomaa. Nuotiot ja meri ovat tärkeä osa puhdistautumisen perinnettä. Espanjalaiset nimittäin uskovat, että juhannusyönä kasvojen, käsien ja jalkojen peseminen puhdistaa kuluneen vuoden taakat. Nuotion yli hyppäämällä saa poltettua pois kerätyt ongelmat.

Näin kirjoittavat lehdet. Yritin eilen illalla perehtyä muutaman tunnin ajan siihen, miten juhannusaattoa vietetään Fuengirolan rannoilla. Väkeä oli liikkeellä tavallisen lauantain tapaan paljon. Meno oli lähellä puolta yötä jo lähes hurjaa, kunnes jouduin luovuttamaan ja palaamaan takaisin kotiin. Yksikseen ei ollut ihan turvallinen olo, enkä muutenkaan jaksanut valvoa tarpeeksi pitkään. Kuva on internetistä löytämäni.

Hyvää Juhanusta!

Nuotion yli hyppääminen polttaa vuoden aikana kertyneet taakat.

Houkutin, joka tehoaa ainakin minuun

Ravintoloiden välinen kilpailu asiakkaista on aina ollut täällä kovaa, mutta nyt entistäkin kovempaa. Sisäänheittäjät seisovat kaduilla ja houkuttelevat asiakkaita, ruokalistat ovat kaikilla mahdollisilla kielillä, jopa suomeksi, trendiruokia tarjotaan kaikkialla. Mutta minä valitsen ravintolan sen perusteella, tarjoaako se ilmaisen wifin vai ei. Tätäkin bloggausta kirjoitan kuppilassa, jonka nimi on Bohemia, ja se sijaitsee Paseo Maritimolla.

Nyt on Juhannusaaton ilta, eikä oikein tehnyt mieli mennä katsomaan menoa paikallisessa suomalaistavintolassa. Asiakkaita hankkiakseen se tietenkin vetoaa suomalaisuuteen ja kieltämättä, makkaran grillaus aallonmurtajalla olisi voinut olla eksoottinen kokemus.

Tilaamani cesar-salaatti ei ole mitenkään erityinen. Olisin tehnyt itse vähintään yhtä hyvän salaatin. Ja kotonani olisi ollut parempaa punaviiniäkin. Niin tai näin. Vatsa on täynnä, viinilasillisen ja kahvikupin  takaa on mukava katsella ohi kulkevia ihmisiä, ja mieli on lähes kevyt. Niin, ja sainhan kirjoitettua taas yhden jutun.

Huomenna täällä vietetään San Juania ja rannoilla sytytetään kokkoja. Uudet bloggaukset silloin.

Hyvää Juhannusta!

Terveyttä oliiveista!

Perheemme Fuengirolan Puebla Luciassa jo 27 vuotta

Poikani Raoulin isovanhemmat Orvo ja Aili Lehtonen saapuivat Andalusian Fuengirolaan junalla 1970-luvulla ja ihastuivat seutuun, jota turismi ei vielä silloin ollut muuttanut. Rikollisuutta ei ollut kuten Italiassa eikä matka Suomesta ollut niin pitkä, kuin olisi ollut Amerikan Floridaan. Myös ilmasto houkutteli viettämään talvia täällä, sillä aurinkorannikko on todellakin nimensä veroinen: aurinko paistaa pääosan vuodesta. Talvella kuitenkin voi sataa pitkiäkin aikoja yhtäjaksoisesti.

Siihen aikaan kaupunki loppui ennen Puebla Lucian aluetta, joka oli lähes autio. Oliivipuita ja sokeriruokoviljelmiä oli siellä täällä, katuja ei lainkaan. Orvo ja Aili löysivät eläkepäiviensä uuden kodin aivan juna-aseman takaa, silloin vielä rakentamattomalta maa-alueelta. Tänne oli hyvä asettua.

Fuengirolan alkuperäinen nimi oli Sohail. Arabit kutsuivat paikkaa nimellä Suel, Sohailin linnanpihalle paistavan tähden mukaan. Fuengirola ilmeistyi karttoihin 1400-luvulla, kukaan ei tiedä varmuudella miksi. Yleisimmät arvaukset ovat:

• Font Jirola - Sohailin linnan lähde

• Funeracio - Sohailin linnan hautuumaa

• Fortaleza – linnakealue

Puebla Lucian rakentaminen käynnistyi 1980-luvun alussa Pitarchín veljesten toimesta; isoveli omisti maapohjan, ja pikkuveli oli arkkitehti. Orvo kuuli Don Vicenten hankkeesta ja osti huoneiston pelkkien piirustusten perusteella. Kompassiin turvaten hän valitsi asunnon kaakkoon, mutta aurinko paistaa sisään vain talvisin, koska parvekkeen katto suojaa huoneistoa kesällä. Talvella on lämmintä ja kesällä viileää: käytäntö on osoittanut, että vaihteluväli on varjossa +3 - +54 ºC.

Kun rakennustyöt alkoivat lohkolla XIV, Don Vicente Pitarch sai kuulla jostakin, että Marja-Liisa Kirvesniemi oli kuuluisa nimi Suomen murtomaahiihdossa. Kuten kaikki hyvät liikemiehet, Don Vicente päätteli, että Kirvesniemen nimi saattaisi houkuttaa potentiaalisia suomalaisia asiakkaita; talo nimettiin Marja-Liisaksi, ja Kirvesniemi oli lupautunut kastetilaisuuteen. Suomen Hiihtoliitto suhtautui hankkeeseen nurjasti ja käsi pitkänä pyysi rahaa Pitarchilta Kirvesniemen nimen käytöstä. Pitarch suuttui, rahat jäivät saamatta, ja niinpä talokin on enää pelkkä Marja-Liisa kaikkien muiden maailman marjaliisojen joukossa. Huvittavaa asiassa kaiken muun lisäksi on se, että espanjalaiset eivät osaa sanaparia lausua, parhain lopputulos on Marha-Luiza tai jotakin sinnepäin. Seikan muistaminen on mitä tärkeintä, jos puhelimella tilaa taxin… ”Puebla Lucia, Edificio Marha-Luiza, por favor”, 35 Calle Maestra Angeles Aspiazu.

Fuengirola on ennen kaikkea espanjalaisten kaupunki, turistit ovat vain vähemmistönä; paikallisia asukkaita on noin 70 000, mutta kesäkuukausina asukasmäärä moninkertaistuu turistivirran vuoksi. Aikanaan puhuttiin kulttuurien sulatusuuneista. Kun seuraa andalusialaisten suhdetta ”muukalaisiin”, käsite saa aivan uuden katsantokulman.

Bosnian sodan aikana pakolaisia pyrki myös Fuengirolaan. Kaupungin kanta oli selkeä, elämiseen oli jäätävä 2 000 mk vuokran jälkeen. Jos ei ollut tuloja, sai palata junalla lähtöpisteeseen. Mijaksen juutalainen seurakunta takasi omansa, muut palautettiin. Tämä tapaus kuvaa täkäläistä asennetta; jos tulet toimeen omillasi, olet aina tervetullut, muuten et koskaan.

Niinpä Fuengirolan Ayuntamiento tarjoaa äänioikeutta paikallisvaaleissa myös ulkomaalaisille, joilla on sosiaaliturvatunnus (NIE) ja paikallinen osoite. Asialle löytyy luonnollinenkin selitys; Espanjassa EU-tuet jaetaan kunnallisvaalien äänioikeutettujen lukumäärän perusteella. Toisaalta Fuengirolan kaupunki pitää omistaan huolta tavalla, joka Suomessa on harvinaista. Ulkomaalaisille asukkaille on järjestetty vaikutuskanava kaupungin johtoon. KELA:sta saa Espanjassa kelpaavan eurooppalaisen sairausvakuutuskortin.

Lucia, joksi alue on nimetty, oli pyhimys, joka legendan mukaan kuoli marttyyrina Syrakusassa vuonna 304 Diocletianuksen vainossa. Monissa kuvissa Lucia kannattelee silmiään, sillä muistimme mukaan vainojen yhteydessä Lucia menetti näkönsä. Meidän Luciamme saa tuoreet leikkokukat vieläkin 1 700 vuoden jälkeen miltei päivittäin Paseo Jesus Santos Reinín portille.

Karttalinkki Puebla Lucian Marja-Liisaan. 

Meidän Luciamme.

Puebla Lucian alue alkaa heti kauppahallin takaa. Takana häämöttää Mijas-vuori.

Yksi alueen kolmesta uima-altaasta.

Yksi alueen suihkulähteistä.

Talomme kadulta katsottuna. Naapurihuoneisto on myytävänä.

Takkaa käytetään grillaukseen. :)

Näkymä parvekkeelta.

Ulko-ovi.

Pihalta näkymä taloomme.

Keittiön ikkunasta näkyy Mijas-vuori.

Jokainen meistä on erityinen

Seurasin lauantai-illalla, kun naapurissamme sijaitsevasta aikuisten kehitysvammaisten asuin- ja toimintayksiköstä lähti parhaimpiinsa pukeutunut parinkymmenen hengen joukko kohti Paseo Maritimoa iltaa viettämään. Meno oli sopuisaa ja mukavaa tuntui olevan. On kerrassaan mainiota, kun ollaan ihan kaupungin keskustassa kaiken muun elämän keskellä.

Muutenkin yksikön elämä on levittäytynyt kadulle, ja toiminta vaikuttaa monipuoliselta. Puutarhassa touhutaan päivittäin, kadulla pidetään kirpputoria, katua ja pihaa siivotaan jne. Elämä vaikuttaa leppoisalta.

Vieressä on myös kehitysvammaisten lasten avotoiminnan yksikkö. Pieniä lapsia tuodaan aamuisin ja haetaan iltapäivisin. Jotkut tulevat kävellen, jotkut autolla, toiset kaupungin järjestämällä kuljetuksella.

Ja tänään oivalsin, että mikä tässä tuntuu niin myönteiseltä. Vammainen lapsi ei sosiaalisen aseman perusteella valitse perhettä, johon hän syntyy. Lapsen kasvun ja kehityksen tukeminen on kaikille perheille yhteinen tavoite, johon ei vaikuta vanhempien yhteiskunnallinen asema tai varallisuus. Yhteistyötä on kaikkien tehtävä ja lasten oikeuksia puolustettava.

Siestan aikaan on hyvä blogata: Retki Mijakseen

Päätin tänään aamulla reippailla jalan läheiselle Mijas-vuorelle. Ei muuta, kuin reppu selkään, vesipullo ja kamera mukaan ja lenkkarit jalkaan. Lähteä piti hyvissä ajoin, sillä puolen päivän jälkeen siestan aikaan aurinko on kuumimmillaan. Onneksi täällä ei vielä ole helle, itse asiassa keli on ihan optimaalinen. Joka päivä paistaa aurinko, mutta kotona sisällä ei tarvita ilmastointia. Vielä.

Mutta niin siinä kävi, että puolessa välissä matkaa piti vaihtaa jalankulku bussikyytiin. Kunnossani ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Kantapääni vaan eivät kestäneet lenkkareita. Eikä tietenkään mukana ollut laastaria. Nyt jaloissani on mukavan kokoiset ja tuntuiset vesirakkulat, jotka pitävät huolen siitä, että pari päivää on pidettävä väliä lenkkeilystä. Tämä on ihan amatööritouhua, melkein hävettää myöntää, että ollaan ammattilaisia...

Mijas oli entisellään. Turisteja on joka paikassa; mistä noita aasialaisia oikein riittää? Ja venäjää puhuvia. Matkamuistomyymälöiden valikoima oli pysynyt entisellään. Ne kaikki on jo aikaisempina vuosina tullut hankittua, joten päätin tällä kertaa säästää rahani.

Kaupungissa kävin nauttimassa kupillisen café cortadoa ja omeletin con queso. Kahvilasta oli huikea näköala ylös vuorelle, jonka rinteen havumetsä näyttää kasvaneen takaisin taannoisen metsäpalon jäljiltä. Yksinäinen kirkko on edelleen paikallaan ja kutsuu kiipeämään luokseen. Ehkä jo seuraavalla kerralla?

Ennen paluumatkaa kävin sytyttämässä kynttilät Heikille, mummolle ja taatalle. Olen vieraillut kiveen louhitussa viehättävässä kirkossa jo 25 vuoden ajan. Tuoreita kukkia oli kirkkosali jälleen tulvillaan. Siellä mieli rauhoittuu.

Kotiin palattuani ehdin vielä mennä katsastamaan antiikkimarkkinat Fuengirolan feria-alueella, joka sijaitsee parin korttelin päässä kodistamme. Markkinat järjestetään joka lauantai. Ihmisiä, myyjiä ja tavaroita oli tarjolla laidasta laitaan. Aurinko oli kuitenkin jo ehtinyt korkealle ja palasin pikakierroksen jälkeen kotiin kirjoittaakseni tämän jutun.

Mijas häämöttää edessä

QR-koodeja kaikkialla

Café cortado

Uusi metsä on kasvanut palaneen tilalle

Kynttilät Heikille, mummolle ja taatalle

Näkymä meidän kotiin

Paluumatka bussilla...

Fuengirolan lauantaimarkkinat