Vielä vähän aikaa haluan jatkaa edellisten kirjoitusteni aihetta. Toivottavasti jaksan jo kohta katsoa eteenpäin sillä pelkään, että suruaikani tulee jatkumaan koko loppuelämäni.
Puolitoista kuukautta olen yhdessä poikani kanssa elänyt tätä uutta elämänvaihetta. Mennyt elämämme muistoineen palaa säännöllisesti silmieni eteen. Eletyt hetket ovat muotoutuneet, kuin helminauhaksi; muistot seuraavat toinen toistaan. Ja aina, kun pääsen loppuun, alkavat muistikuvien välähdykset palata ajatuksiini taas alusta. Autolla ajaessa saan itkeä; siellä kukaan ei näe silmiini nousevia kyyneleitä. Jouduin ostamaan vedenkestävää ripsiväriäkin, että en olisi koko ajan niin itkuisen näköinen.
Syksy on aina ollut lempivuodenaikani, olenhan itsekkin syntynyt loppusyksyllä. Nyt se tuntuu kuitenkin melkein ahdistavalta. Niin paljon joudun nyt tekemään ja kohtaamaan ihan yksin. Mökille meneminenkin tuntuu velvollisuudelta, sillä siellä kaikki tekemättömät syystyöt muistuttavat olemassa olostaan. Siellä myös Heikki on jotenkin valtavan konkreettisesti läsnä.
Välillä tuntuisi helpommalta luopua vapaa-ajan asunnosta kokonaan ja aloittaa uusi mökkielämä ihan jossakin muualla. Olenkin hiljaa harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että myyn mökin ja kaupunkiasuntoni sen jälkeen, kun poika muuttaa kotoa pois. Voisin muuttaa koirieni kanssa uuteen kotiin nyt, kun voin päätöksen tehdä ihan itse. Heikki ei koskaan halunnut muuttaa Turusta muualle, maaseudusta puhumattakaan. Mahdanko jossakin vaiheessa päätyä siihen ratkaisuun vai jatkanko elämääni muistojen ympäröimänä? Mistä löytäisin kodin, jossa koirat saisivat juosta vapaina, talo olisi rakennettu yhteen tasoon, paikka olisi julkisten kulkuvälineiden äärellä ja tontti sijaitsisi meren rannassa.
Elämässä pitää aina olla erilaisia projekteja, pieniä ja suuria. Ehkä tämä olisi keskikokoinen projekti?
Jälkimmäisessä kuvassa Heikki kaataa elokuun alussa pihakoivua mökillä. <3
.JPG)