Olin aina ajatellut, että joskus hankkisin koiran. Mutta vasta sitten, kun olen ensiksi kasvattanut lapsen lentämään pesästä pois. Vasta sitten, kun enää ei tarvitsisi opiskella. Vasta sitten, kun en matkustaisi enää niin paljon ainakaan työn takia. Vasta sitten, kun muilta kiireiltä olisi riittävästi aikaa. Vasta sitten, kun asuisin omakotitalossa. Vasta sitten, kun…?
Aina ei käy niin, kuin suunnittelee. Eli toisin kävi. Ilmeisesti keski-ikäisyyteen havahtumisessamme päätimme alkaa toteuttaa perhe-elämässämme kaikkea sellaista, josta aina ollaan haaveiltu, mutta joka aina siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen. Koiran hankinta oli yksi sellainen.
Ja elokuun lopulla viime vuonna kotiimme muutti pieni musta schipperken pentu, joka sai nimekseen Nemo.
Voi sitä hellyyttä, jota koiramme saakaan osakseen murrosikää lähestyvältä pojaltamme. Miten virkistävää onkaan aamuvarhaisella tai iltamyöhällä ulkoilla säässä kuin säässä ja tutkailla lähikortteleissa liikkuvia koirallisia tai koirattomia naapureita. Miten hauskaa onkaan ollut perehtyä aivan uuteen maailmaan koiranäyttelyiden, pentukoulun ja agilitykurssin kautta! Ja miten inspiroivaa onkaan ollut tutustua kokonaan uusiin ihmisiin, joita yhdistää koiraharrastus eikä esimerkiksi ammatillinen tausta tai lapsen liikuntaharrastus.
Koirien myönteisiä terveysvaikutuksia omistajiinsa on tutkittu paljon ja asia on todettu myös käytännössä. Omistajat ovat usein muita paremmassa fyysisessä kunnossa. Koiran kanssa kulkiessa laajentuu sosiaalinen tuttavapiiri. Koiran silittäminen muutaman minuutin ajan voi helpottaa ahdistusta, lieventää pelkoa ja rauhoittaa. Koira on perheenjäsen, seuralainen, lohduttaja ja kuuntelija.
Nyt vakaalla puolen vuoden koiran omistajan rintaäänellä voi todeta, että päivääkään en vaihtaisi pois. Luulen, että teimme perheessä yhden parhaista päätöksistämme koskaan.
Suosittelen!
