Etsin, löydän ja rauhoitun

En tiedä, miksi juuri tänään mieleeni tuli jo kovin kauan aikaa sitten kuolleelta isältäni perimäni ja monta kertaa lukemani Viktor E. Franklinin kirjat, joissa etsitään elämän tarkoitusta. Ehkä ulkona oleva sateen jälkeisen sumun pehmentämä maisema. Ehkä varpaitani nuoleva koiranpentu, joka makaa jaloissani aina silloin, kun päädyn nuokkumaan tietokoneen äärelle.

Siteeraan vapaasti Franklinin ajatuksia; oleellista tässä ei ole akateemisesti oikeaoppinen lainaus vaan se, miten itse rakennan omaa ajatteluani.

Elämäni tärkein asia on ollut löytää sille tarkoitus. Olen pitänyt huolen siitä, että en ole missään vaiheessa turhautunut elämääni. Edes järjettömältä tuntunut kärsimys tai läheisen kuolema ei ole saanut masentaa minua niin, että olisin menettänyt kyvyn nähdä omien kokemusteni keskellä olemassaoloni tarkoituksen. 

Ihminen ei muutu inhimilliseksi ja aidoksi panostamalla itsensä toteuttamiseen vaan unohtamalla itsensä, antamalla itseään muille ja suuntautumalla ulospäin. Jatkuva onnen tavoitteleminen tekee onnellisuuden mahdottomaksi; mitä enemmän se on päämäärä, sitä vaikeampi sitä on tavoittaa. Jokaisella meistä on oma erityinen tehtävä elämässä, jokaisen on myös toteutettava tehtävänsä. Ketään ei voida korvata toisella eikä mikään muu elämä voi korvata toisen ihmisen elämää. Jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen.

Sillä, mitä odotan elämältäni ei ole merkitystä vaan sillä, mitä elämäni odottaa minulta. Olen lopettanut  elämän tarkoituksen kyselemisen ja sen sijaan alkanut pitää itseäni sinä, jolta elämä kyselee. Päivän jokaisena hetkenä. Vastaukseni ei koostu puheista ja mietiskelystä vaan toiminnasta ja teoista.

Kaikkiin elämäni antamiin ongelmiin ja tehtäviin löytyy oikea vastaus. Elämä ei ole mitään epämääräistä vaan jotain todellista ja konkreettista. Elämä merkitsee vastuun ottamista. Vastuu tuo vapauden.

Itseäni asia on oikeastaan aina kiinnostanut. Oman elämäni tarkoitus ei ole koskaan ollut kadoksissa joitakin nuoruuden harharetkiä lukuun ottamatta. Ei silloinkaan, kun äitini kuoli minun ollessani 11-vuotias tai kun isäni kuoli lähes 20 vuotta sen jälkeen. Ei silloin, kun sukulaiseni syntyessä hänellä todettiin aivovaurio. Ei silloin, kun puolisoni vanhemmat kuolivat tai kun perheessäni tapahtui vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia. Eikä silloinkaan, kun työni painaa hartioitani ja minut valtaa osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne.

Oma elämäni on parasta, mitä elämä on minulle antanut, ja lopulta se on ainoa, mikä minulle on annettu. Olen etsinyt, löytänyt ja rauhoittunut. Nyt on hyvä elää. 

Kuvassa maisema, jota ei näe sumun takia.