27.8.2012

Muistoissani puolisoni ja lapseni isä Heikki Juhani Lehtonen 12.5.1950-12.8.2012


Sydämeni ja sieluni itkevät, mikään ei voi koskaan korvata elämäni suurta rakkautta.

Tämä on kirjoitettava. Siitä tulee pitkä, sillä ehdimme Heikin kanssa elää yhteistä elämää 32 vuotta, josta naimisissa olimme 25 vuotta. Oikeastaan voisin jaksottaa elämäni kolmeen vaiheeseen: ennen Heikkiä, Heikin kanssa ja ilman Heikkiä. Tähän viimeiseen olen tutustunut vasta vähän aikaa.

Heikki kuoli yllättäen turkulaisen viiniseuran matkalla Tallinnassa. Hän sai hotellin aamiaispöydässä mittavan sairauskohtauksen, eikä seurueessa olleiden lääkäreiden antama välitönkään elvytys auttanut. Sinä päivänä olin aamulla aviossa ja illalla leski.

Heikki syntyi keväällä ja kuoli kesällä, ne olivat kaksi hänen lempivuodenaikaansa.

Tapasimme toisemme vuodenvaihteessa 1980 tilanteessa, jossa Heikki oli eroamassa ensimmäisestä vaimostaan, ja heidän tyttärensä oli vasta pieni vauva. Emme rakastuneet Heikin kanssa toisiimme yhdellä silmäyksellä vaan hiljalleen. Tunne syveni vuosi vuodelta ja jossakin vaiheessa ymmärsimme, että haluamme elää tätä elämää yhdessä. Kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli Heikki vaativasta työstään huolimatta koko ajan tukenani. Kirjeet ovat vieläkin tallella. Hän jopa postitti minulle kirjoituskoneen, jotta voisin helpommin suoriutua opinnoistani. Kun valmistuin yliopistosta ja palasin Turkuun, muutin yhteiseen kotiimme. Ennen kuolemaansa Heikki asui samassa kodissa vuodesta 1978 ja minä vuodesta 1984 lähtien.

Naimisiin menimme vuonna 1987. Häitä emme järjestäneet, vaan vihkiminen tapahtui maistraatissa, vain virallisten todistajien ollessa läsnä. Kihloihin emme koskaan menneet, mutta vihkimisen jälkeen sain toisen sormuksen vihkisormuksen viereen. Vihkisormuksen Heikki suunnitteli itse, tietenkin. Hän valitsi timantit De Beersin timanttipussista, ja keskelle tuli suuri sinisafiiri. Toista samanlaista sormusta ei ole.

Vihkitilaisuus oli vaatimaton, mutta onneksi kävimme kauppatorin toisella puolella otattamassa hääkuvan. Muuten ei olisi jäljelle jäänyt mitään kuvaa. Ja kohta sen jälkeen jo palasimmekin molemmat työpaikoillemme. Illalla lähdimme Rymättylään mökille viettämään hääiltaa. Marraskuun lopulla mökki oli niin kylmä, että jouduimme yöpymään lämpöhaalarit päällämme. Olisiko mikään voinut olla sen romanttisempaa? Mielestämme naimisiin meneminen oli luonnollista ja käytännöllistä, kun koti oli yhteinen ja yhteistä omaisuuttakin oli hankittu.

Poikamme syntyi vasta 9 vuotta sen jälkeen. Prosessi oli pitkä, ja toivo lapsesta sammui monta kertaa. Kun synnytyksen aika tuli, vei Heikki minut TYKSiin ja jätti ulko-ovelle: ”Selviät varmaankin tästä eteenpäin ihan itse?”. Kaikki miehet vaan eivät ole sellaisia, jotka haluavat jakaa naisensa kanssa synnyttämisen tuskan, eiväthän? Kun lapsi oli syntynyt, tuli Heikki heti paikalle. Olimme onnemme kukkuloilla. Lapsen syntymä on jotakin sellaista, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Kun perheen koko kasvoi ja kuvioihin tuli mukaan ensin vauva, sitten lapsi, sitten koululainen ja nyt murkku, muuttui elämämmekin. Lapsen jokainen kehitysvaihe muutti elämämme suuntaa.

Isyys ja sen mukanaan tuoma vastuu olivat Heikille mieluisia asioita. Kun olin työmatkoilla, hän kertoi puhelimessa aina kaiken olevan hyvin. Koskaan hän ei paljastanut, jos lapsi olikin sairaana. Heikki oli sitä mieltä, että ei hyödytä kertoa ja huolestuttaa minua, kun en kerran kuitenkaan olisi voinut tehdä asialle mitään. Heikki oli meidän perheen lääkärivastuuvanhempi. Hän kävi lapsen kanssa lääkärissä aina silloin, kun siihen ilmeni tarve; poisti tikut ja lasin palat sormesta; poisti punkit ja antoi ensiavun pikkutapaturmissa.

Elämä muuttui myös silloin, kun Heikki jäi työelämästä pois. Olimme yhdessä aivan uusien asioiden äärellä. Monenlaisia vastoinkäymisiä ja haasteita kohtasimme, mutta aina löysimme ratkaisun. Ja taas selvisimme eteenpäin. Mutta se jäi harmittamaan, että Heikin ponnistelut päästä pysyvästi Espanjaan jäivät vain hiuskarvan verran kesken.

Kuka olisi uskonut, että kaiken kokemamme aikana ja yritysmaailman uransa jälkeen Heikki opiskeli itselleen kokonaan uuden ammatin? Lukiessaan WSET Advancen tenttikirjoja, hän usein mutisi, että vaikka on maisteri, ei ole koskaan lukenut mitään niin vaikeaa. Ja viinikurssien ja tastingien pitämisestä tuli hänelle henkireikä. Kotona hän valmisteli alkavaa kurssia tai tulevaa tilaisuutta huolella aina monta viikkoa etukäteen.

Heikki oli minulle kuin henkilökohtainen opettaja ja valmentaja. Hän opetti minut purjehtimaan ja tekemään paalusolmun. Hän opetti parkkeeraamaan autolla taskuun. Hän sai minut rakastamaan ruoan valmistusta ns. pitkän kaavan mukaan, syömään sushia, pitämään etnisestä ruoasta ja ymmärtämään viinien kiehtovaa maailmaa. Heikki rakasti ostereita, mutta niistä minä en koskaan oppinut pitämään.
Heikki opetti minut myös käyttämään tietokonetta. Hän toi kotiin ensimmäisen läppärini, jossa oli dos-käyttöjärjestelmä. Siitä on aika paljon aikaa. Sitten Heikki opetti rakastamaan Helsinkiä ja sen työläiskaupunginosaa; kaikki kotimme sijaitsevat aivan kaupunkien keskustoissa. Ja vastapainoksi urbaanille elämälle, oli yhdessä rakentamamme mökki Rymättylässä molemmille tärkeä paikka. Siellä jokainen puu, kivi ja kulma muistuttaa Heikistä. Siellä hän vietti myös elämänsä viimeiset viikot.

Heikki opetti senkin, että vaikka lentokoneesta poistuu viimeisenä, ehtii saada matkatavat ihan samaan aikaan, kuin muutkin. ”Kyllä me nyt myöhästytään!”, kaikuu vieläkin korvissani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut niin älykäs, sivistynyt, lempeä ja loppuun asti äärettömän kiinnostava; toista samanlaista ei ole. Heikki eli uutisista ja talousasioista, kirjoista, historiasta, filosofiasta, kielten opiskelusta, nikkaroinnista, maalaamisesta ja viimeiset vuodet erityisesti viinikulttuurista ja –kirjallisuudesta. Heikki oli aina kiinnostunut, mutta samalla huolissaan, ympäristön tilasta ja luonnon muuttumisesta.

Koirat toivat elämäämme ihan uuden ulottuvuuden, erityisesti Nemo kulki Heikin kannoilla ja ulkomaanmatkoilla vahtien jokaista askelta. Koira hankittiin perheeseemme, kun päätimme alkaa toteuttaa elämässämme asioita, joita ei voi enää lykätä myöhemmäksi. Olen iloinen tekemistämme onnistuneista päätöksistä.

Tommy Tabermann ei ollut Heikin lempirunoilija, mutta tämä runo kertoo kaiken. Jää hyvästi rakkaani.
T: Oili

Jälkeenpäin

Haavat kirvellen
istun meren rannalla
yksin ja katselen.

Nyt ymmärrän paremmin
kivuliasta kulkuamme:
vasta tyynen tultua
erottuvat karikot.

Emme me koskaan
tyyntä toivoneet.
Tuulta me toivoimme
ja mustat liput
tuulessa liehumaan.

Kirvelkää, silmäkulmat!
Ei löydy minusta silti
ankkuripaikkaa
katumukselle.