Muista, että kenenkään ei ole pakko lukea blogiani. Ihanana heinäkuisena sunnuntai-iltana ajatukset saisivat olla aurinkoisissa asioissa. Tiedän. Pahoittelen jo etukäteen, sillä ajatukseni juuri nyt eivät ole niin kovin myönteisiä. Alla olevan, sitaateilla merkityn tekstiluonnoksen kirjoitin melko tarkalleen vuosi sitten. Se vaan unohtui julkaista. Ennakoinko tulevaa?
Olen elänyt leskenä nyt kohta 11 kk ajan ja koen, että yksin eläminen on aina vaan yhtä vaikeaa. En juuri näe valoa tulevaisuudessa. Jos minulla ei olisi lastani eikä koiriani en tiedä, miten jaksaisin. Tiedän, että nämä ovat masennuksen merkkejä. Minäkö vahva ihminen muka masentunut?
Heikin kuolemasta seuranneet jälkimainingit ovat vieneet minusta kaiken ylimääräisen energian. En ole saanut apua keneltäkään (paitsi niiltä, joiden palveluksista olen maksanut), vaan yksin olen saanut hoitaa jokaisen yksittäisenkin asian. Asioita on ollut paljon. Ja kuten suurimmassa osassa perheitä, oli minulle täysi yllätys, että edesmenneen puolisoni lapsi vaati lakiosansa perinnöstään. Olin aina ajatellut, että lapset saavat perintönsä vasta sitten, kun vanhemmat ovat kuolleet. Näin toimimme perheessäni silloin, kun omat vanhempani kuolivat, ensin äiti 1960-luvulla ja isä 1980-luvulla ja silloin, kun appivanhempani kuolivat 1990-luvulla. Elämä on surullisen raadollista.
Olen varmasti lähiympäristöstäni vähintäänkin rasittava, sillä pitkäaikaiset koulukaverini eivät juurikaan pidä yhteyttä. Syy on varmasti minun itseni. Mutta kutsuistakaan huolimatta ei kenelläkään tunnu olevan aikaa. Perhe on tärkein ihan kaikille, ja muut asiat menevät edelle. Olen sopeutunut tilanteeseen, ja minun vaan pitää katsoa peiliin. Siinä näen ikääntyneen ja väsyneen ihmisen. Vuodessa olen vanhentunut paljon. Mutta sopeudun tilanteeseen. Olen yrittänyt olla avarakatseinen ja löytää uusia tuttavuuksia.
Koiraharrastuksessa heitä riittää, ja olen niin iloinen siitä, että myös mökilläni koirallisia ihmisiä on ollut ja tulee kesän mittaan olemaan. Koska mökki olisi muutoin tyhjillään, on kiva edes tietää, että mudit riehuvat pihalla ja rannassa ja jättävät poluille elämisen merkkejä. Se, jos joku, on myönteinen ajatus. ;)
"Nyt, kun kesä alkaa olla ihanimmillaan ja puna-apilat alkavat kukkia, ainakin meillä päin Rymättylässä, pitäisi fiiliksen olla korkeimmillaan. Perheen juhlaviikot ovat hiljalleen jo vaihtuneet kesälomaksi. Joka vuosi kaikki alkaa aina Pääsiäisestä, sitten seuraa Vappu, sitten pojan syntymäpäivä ja kohta sen jälkeen isännän syntymäpäivä, sitten äitienpäivä ja lopuksi koulun kevätlukukauden päätös. Sitten kaikki kirmaamme kesälomalle. Tänä vuonna koulun päättymistä juhlistettiin spesiaalisti, sillä pojalla päättyi 9. luokka. Hyvän todistuksen ansiosta hän pääsi lukioon, johon oli toivonutkin.
Toisen koiran hankkiminen perheeseen on osoittautunut mitä onnistuneimmaksi päätökseksi. Kohta 10 kk ikäinen Rudi-mudi on ihana, aktiivinen, touhukas ja neuvokas koira. Mutta samaan aikaan myös haastava; arkielämässä on ollut opettelemista. Toivottavasti kohta jo helpottaa, onneksi kaikki merkit viittaavat siihen. Nemo-schipperke tulee Rudin kanssa mainiosti toimeen muutamaa yhteenottoa lukuunottamatta. Mitä isoveli päättää, sitä pikkuveli tekee perässä. Niin se on koirilla ja ihmisilla, sama kuvio.
Kaikki pitäisi siis olla mallillaan. Miksi sitten olo on sellainen, että jotakin puuttuu?!"
Kaikesta huolimatta, toivon lukijoilleni lämmintä kesää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti