Fugeen asioita hoitamaan, all by myself

En muista käyneeni Fugen kodissamme koskaan aikaisemmin ilman seuraa. Viime vuosina jokaisella matkalla on mukana ollut myös Nemo, lentokoneen ruuman äänet hyvin kestävä teräshermoinen scipperkemme. Nyt Nemo sai jäädä kotiin vahtimaan Poitsun touhuamista. Rudi puolestaan meni hoitoon Koirahotelli Pia's Dreamdogiin. Siellä koira saa juosta metsässä ja, jos luoja suo, uida uima-altaassa. Jälkimmäinen on kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty. Sen tietää varsinkin Pia, the uimaope.

Kirjoitan tätä bloggausta matkalla Helsingistä Malagaan. Viihdytän itseäni kirjottamalla, sillä lentokoneessa on aina yhtä tylsää. Mihinkään et voi mennä etkä lähes mitään tehdä. Satunnaisessa otoksessa kanssamatkustajia on itkeviä vauvoja, lippalakkisia suomalaisia miehentapaisia, juhlatunnelmaa kaljasta hakevia lomalaisia ja tympeitä Finskin lentoemoja. Loputtomat vessajonot, ahtaat paikat ja minimiin karsitut palvelut pitävät huolen siitä, että ylellisyys on kaukana. Jopa kahvikeksistä saa erikseen maksaa. Teeveestä tulee joku käsittämätön video moottoripyörän moottorin historiasta ja kehitysvaiheista. Ducati, mikä se on?

Eikä yhtään lohduta tieto, että lentomme tällä kertaa vie enemmän aikaa, kuin yleensä. Ranskalaiset lennonjohtajat ovat lakossa, minkä seurauksena emme voi lentää Ranskan ilmatilassa. Kierrämme Puolan Tsekin, Italian ja Algerian kautta. Vielä ei ole tietoa siitä, mihin aikaan yöllä olemme perillä. Toivottavasti pääsemme perille.

Pimenevässä illassa tasaisen maiseman jälkeen näen lentokoneen ikkunasta ensimmäiset vuorijonot. Olemmekohan Pohjois-Italian päällä? Lunta, lunta! Pääsisipä tuonne alas ihailemaan maisemia. Niinpä, Italiassa en ole koskaan käynyt. Enkä osaa lasketella. Ehkä sitten seuraavassa elämässä...

Perillä ollaan. Kohta lähden tarkistamaan, onko kuvan puu vielä tallella. Kuva on otettu vuonna 2004, kun Raoul oli 8-vuotias.

Rakastan Sinua Aina.

Tämä Jonne Aaronin tulkinta laulusta kertoo ihan kaiken: Kylmä ilman sua. Ja vielä toinen laulu, Laura Närhen Mä annan sut pois.

Olet niin kovin läsnä, kun muistokivesi ei makaa yksikseen missään

 persoonattomalla hautausmaalla, jonne ei saa tuoda koiria eikä edes fillaroida. 

Joka kerta tullessani mökille katson ensimmäiseksi kiveä ja noukin 

vuodenajan kukat vaasiin. Muistosi elää sydämessäni.

Olit tatuoitu elämääni. Nyt olet ihollani.

Korvasieniä!

Tänään lähdimme Rudin kanssa heti töiden jälkeen käymään metsässä, josta löysin pari viikkoa sitten elämäni ensimmäisen korvasienen. Matka kannatti, sillä saimme saaliiksi lähes ämpärillisen sieniä. Reseptit ovat nyt mietinnässä, ja käsittelyohje piti muistuttaa mieliin (katso Eviran ohje). Metsässä oli ihanat keväisen vihreät värit. Muistoina muutama kuva ketunleivistä ja orvokeista.

Helppo liikkua

Helppo liikkua -kampanjassa etsitään hyviä ja hankalia paikkoja liikkua.

Helppo liikkua on Invalidiliiton valtakunnallinen, suurelle yleisölle suunnattu toiminnallinen kampanja, jonka tavoitteena on tehdä meidän jokaisen arki askel askeleelta toimivammaksi. Esteettömyys ei ole vain vammaisia ihmisiä koskeva asia, vaan se koskettaa meitä kaikkia arjessa.

Helppo liikkua Facebookissa.

Pieni hetki hiljentymiseen

Huhtikuun lopun kuvia mökiltä. Meri on vielä jäässä eikä kesäkukkia ollut laittaa maljakkoon. :) Sydämen muotoisen valkoisen kiven löysimme Malagan hiekkarannalta pari vuotta sitten. Sen myötä tulee taas paljon muistoja mieleen.

Saaristossa saan hengähtää

Olen koirieni Nemon ja Rudin kanssa käynyt mökillä talven aikan muutaman kerran. Lunta ja jäätä oli ajoittain niin paljon, että katsoin viisaammaksi jäädä kaupunkiin. Putket eivä vetäneet, eikä ulkona voinut tehdä oikeastaan yhtään mitään. Paitsi lumitöitä. Hah.

Mutta kaikenlaista saatiin kuitenkin hommattua. Helmikuussa porakaivon korjaajat kävivät sulattelemassa putkea, että saatiin juoma- ja saunavedet kannettua sisään. Maaliskuun puolessa välissä perikuntamme myymä Torpanniemen mökki tyhjennettiin. Mökki oli Heikin vanhempien 1970-luvulla rakentama ja sijaitsi melkein viereisellä tontilla. Eri syistä johtuen sain yksin urakoida mökissä ja ulkorakennuksissa, kun ulkona oli lähes 20 astetta pakkasta. Ja siinä sitä riittikin tekemistä. Paikallinen nuori isäntä kävi auraamassa ajotiet niin, että lopuksi saatiin sukulaisvoimin kuljetettua suuremmat huonekalut talteen omalle mökille. Täällä ne nyt sitten könöttävät arvatenkin seuraavat 25 vuotta.

Välillä on käynyt mielessä koko mokoman myyminen. Miksi ihmeessä tänne pitää tulla, kun jatkuvasti eteen tulee tekemättömiä asioita kuten esimerkiksi sahaamattomat polttopuut, haravoimattomat pihatiet, pesemättömät ikkunat ja nuohoamaton takka. Viime kesänä ostamani hieno Naantalin viiri juuttui viereiseen puuhun, enkä tiedä, miten sen saisin irrotettua. Soutuveneestäkin meni hankain rikki. Se tapahtui syyskuussa, kun saatoimme Heikin tuhkat ikuiselle purkehdukselleen mereen. Jouduimme lähes merihätään. Onneksi maissa seisseet sukulaiset saivat lassottua veneessä olleen saattoväen takaisin kuivalle maalle. Nyt sillekin asialle jaksan jo nauraa. Mitä voi tehdä sellaisella soutuveneellä, jossa ei ole toista hankainta?

Mutta.

Heti, kun tulen tänne, mieleni rauhoittuu. Huomaan auringon paistavan, lumen sulaneen ja lintujen laulavan. Koirani saavat vapaina juosta ja riehua. Täällä voin myös keskittyä vaativaan työhöni. Ajatella pitää tarkalleen silloin, kun kirjoittaa uutta tekstiä ja innovoi uusia asioita. Muutama päivä työrauhaa tulee todellakin tarpeeseen. Jaksan jopa blogata. Ja sitten ajattelen, että ehkä en sittenkään halua luopua tästä omasta paikastani saaristossa. Sillä täällä saan hengähtää.

Kuvista voi todeta, että pikimustan koiran valokuvaaminen sisällä on lähes mahdotonta. Muissa kuvissa on Torpiksesta pelastettuja aarteita.

Purjehdusmuistoja lumen ja jään keskeltä

Olen ollut koirieni kanssa eilisestä lähtien Rymättyulän mökillä vapaapäivän, viiniopiskeluni tenttiinluvun ja etätöihin liittyvän kirjoitusurakan takia.

Talvi pitää maisemaa otteessaan. Meri on täydessä jäässä, eikä kevään merkkejä näy, kuin siellä täällä. Talon kaikki viemäriputket ovat jäässä, minkä takia vettä ei voi laskea tiskialtaaseen. Tiskin välttämisestä on muodostunut jo lähes taidetta. Ilman vettä vaan on tultava toimeen. No, voihan tiski- ja pesuvedet tietysti heittää ovesta ulos, mutta se ei kuullosta niin kiehtovalta.

Ja siitä tulee niin kovin rakkaita muistoja mieleen.

Kun Heikin kanssa purjehtiessa halusimme viimeiseen saakka välttää tiskaamista, kuumensimme ensin avaamattoman lihapullatölkin kiehuvassa vedessä. Veden kaadoimme mereen. Purkin avasimme siten, että veteen hyvin murenevalla paperinpalalla suojasimme tölkinavaajan tekemän reiän, jolloin kuuma kastike ei pursunut sormille. Paperin heitimme mereen. Avasimme purkin, ja lihapullat söimme hammastikuilla. Hammastikut heitimme mereen. Jäljelle jäi vain tyhjä tölkki, jonka joko heitimme mereen tai veimme maihin roskikseen.

Siihen aikaan romumetallia ei kierrätetty.