I´ll be watching You...

Hyvät ja lähes elämänaikaiset ystäväni antoivat minulle lyhdyn osanottonsa osoittamiseksi. Ensiksi suunnittelin vieväni sen mökille; sinne, jossa Heikki aina niin nautti olostaan. Mutta sitten päätinkin jättää sen Sirkkiksen parvekkeelle. 

Meni kuukausi ja toinenkin pimeneviä iltoja odotellessa. Ja nyt, kun sytytän kynttilän, on minulla koko ajan tunne, että Heikki seuraa puuhailuani keittiössä. Oikeastaan tunne on turvallinen, huomaan ahdistavan olon hiljalleen väistyvän. Tiesin kyllä, että aika tekee tehtävänsä.

Vielä vähän suremisesta

Surusta kirjoittaminen saattaa tuntua oudolta ja rasittavaltakin. Onhan kysymyksessä mitä henkilökohtaisin asia. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse näitä kirjoituksiani lukea. Itse en koe, että minulla olisi mitään erityistä menetettävää. Pahan olon ulkoistaminen auttaa minua jaksamaan, kun luottamuksellista aikuista, hengenheimolaista, ajatusteni jakajaa ja keskustelutoveria ei enää ole. Ja internethän on mitä luotettavin toveri...!

Vielä vähän aikaa haluan jatkaa edellisten kirjoitusteni aihetta. Toivottavasti jaksan jo kohta katsoa eteenpäin sillä pelkään, että suruaikani tulee jatkumaan koko loppuelämäni.

Puolitoista kuukautta olen yhdessä poikani kanssa elänyt tätä uutta elämänvaihetta. Mennyt elämämme muistoineen palaa säännöllisesti silmieni eteen. Eletyt hetket ovat muotoutuneet, kuin helminauhaksi; muistot seuraavat toinen toistaan. Ja aina, kun pääsen loppuun, alkavat muistikuvien välähdykset palata ajatuksiini taas alusta. Autolla ajaessa saan itkeä; siellä kukaan ei näe silmiini nousevia kyyneleitä. Jouduin ostamaan vedenkestävää ripsiväriäkin, että en olisi koko ajan niin itkuisen näköinen.

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani, olenhan itsekkin syntynyt loppusyksyllä. Nyt se tuntuu kuitenkin melkein ahdistavalta. Niin paljon joudun nyt tekemään ja kohtaamaan ihan yksin. Mökille meneminenkin tuntuu velvollisuudelta, sillä siellä kaikki tekemättömät syystyöt muistuttavat olemassa olostaan. Siellä myös Heikki on jotenkin valtavan konkreettisesti läsnä.

Välillä tuntuisi helpommalta luopua vapaa-ajan asunnosta kokonaan ja aloittaa uusi mökkielämä ihan jossakin muualla. Olenkin hiljaa harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että myyn mökin ja kaupunkiasuntoni sen jälkeen, kun poika muuttaa kotoa pois. Voisin muuttaa koirieni kanssa uuteen kotiin nyt, kun voin päätöksen tehdä ihan itse. Heikki ei koskaan halunnut muuttaa Turusta muualle, maaseudusta puhumattakaan. Mahdanko jossakin vaiheessa päätyä siihen ratkaisuun vai jatkanko elämääni muistojen ympäröimänä?  Mistä löytäisin kodin, jossa koirat saisivat juosta vapaina, talo olisi rakennettu yhteen  tasoon, paikka olisi julkisten kulkuvälineiden äärellä ja tontti sijaitsisi meren rannassa.

Elämässä pitää aina olla erilaisia projekteja, pieniä ja suuria. Ehkä tämä olisi keskikokoinen projekti?

Jälkimmäisessä kuvassa Heikki kaataa elokuun alussa pihakoivua mökillä. <3

15.9.2012 Pohjanrannassa Naantalin Rymättylässä

Heikki pääsee taas merelle

Tuleva viikonloppu tulee olemaan tähän astisen elämäni raskain. 

Mökillämme Rymättylässä Heikin tuhka lasketaan purjehtimaan rantaveteen, päättymättömään tulevaisuuteen. Poikani ja minun lisäkseni mukaan tulevat siskoni puolisoineen ja Heikin tytär perheineen.

Nämä kuvat sain eilen. Heikki istuu toisena vasemmalta, käsi poskella ja vain muutamaa hetkeä ennen kuolemaansa johtanutta sairauskohtausta. Paikka on Tallinnasta, ravintola Paatt´in yläkerran kabinetista lounaalla.

Heikin kuolinsyytä emme vieläkään tiedä, mutta edes jotakin tietoa toisen kuolinsyytutkimuksen tuloksista on odotettavissa marraskuussa.

Suruni on ääretön, mutta kirjoittaminen on ehkä vähän helpottanut.

Muistoissani puolisoni ja lapseni isä Heikki Juhani Lehtonen

Sydämeni ja sieluni itkevät, mikään ei voi koskaan korvata elämäni suurta rakkautta.

Tämä on kirjoitettava. Siitä tulee pitkä, sillä ehdimme Heikin kanssa elää yhteistä elämää 32 vuotta, josta naimisissa olimme 25 vuotta. Oikeastaan voisin jaksottaa elämäni kolmeen vaiheeseen: ennen Heikkiä, Heikin kanssa ja ilman Heikkiä. Tähän viimeiseen olen tutustunut vasta vähän aikaa.

Heikki kuoli yllättäen turkulaisen viiniseuran matkalla Tallinnassa. Hotellin aamiaispöytäseurueessa olleiden lääkäreiden antama välitönkään elvytys auttanut. Sinä päivänä olin aamulla aviossa ja illalla leski.

Heikki syntyi keväällä ja kuoli kesällä, ne olivat kaksi hänen lempivuodenaikaansa.

Tapasimme toisemme vuodenvaihteessa 1980 tilanteessa, jossa Heikki oli eroamassa ensimmäisestä vaimostaan, ja heidän tyttärensä oli vasta pieni vauva. Emme rakastuneet Heikin kanssa toisiimme yhdellä silmäyksellä vaan hiljalleen. Tunne syveni vuosi vuodelta ja jossakin vaiheessa ymmärsimme, että haluamme elää tätä elämää yhdessä. Kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli Heikki vaativasta työstään huolimatta koko ajan tukenani. Kirjeet ovat vieläkin tallella. Hän jopa postitti minulle kirjoituskoneen, jotta voisin helpommin suoriutua opinnoistani. Kun valmistuin yliopistosta ja palasin Turkuun, muutin yhteiseen kotiimme. Ennen kuolemaansa Heikki asui samassa kodissa vuodesta 1978 ja minä vuodesta 1984 lähtien.

Naimisiin menimme vuonna 1987. Häitä emme järjestäneet, vaan vihkiminen tapahtui maistraatissa, vain virallisten todistajien ollessa läsnä. Kihloihin emme koskaan menneet, mutta vihkimisen jälkeen sain toisen sormuksen vihkisormuksen viereen. Vihkisormuksen Heikki suunnitteli itse, tietenkin. Hän valitsi timantit De Beersin timanttipussista, ja keskelle tuli suuri sinisafiiri. Toista samanlaista sormusta ei ole.

Vihkitilaisuus oli vaatimaton, mutta onneksi kävimme kauppatorin toisella puolella otattamassa hääkuvan. Muuten ei olisi jäljelle jäänyt mitään kuvaa. Ja kohta sen jälkeen jo palasimmekin molemmat työpaikoillemme. Illalla lähdimme Rymättylään mökille viettämään hääiltaa. Marraskuun lopulla mökki oli niin kylmä, että jouduimme yöpymään lämpöhaalarit päällämme. Olisiko mikään voinut olla sen romanttisempaa? Mielestämme naimisiin meneminen oli luonnollista ja käytännöllistä, kun koti oli yhteinen ja yhteistä omaisuuttakin oli hankittu.

Poikamme syntyi vasta 9 vuotta sen jälkeen. Prosessi oli pitkä, ja toivo lapsesta sammui monta kertaa. Kun synnytyksen aika tuli, vei Heikki minut TYKSiin ja jätti ulko-ovelle: ”Selviät varmaankin tästä eteenpäin ihan itse?”. Kaikki miehet vaan eivät ole sellaisia, jotka haluavat jakaa naisensa kanssa synnyttämisen tuskan, eiväthän? Kun lapsi oli syntynyt, tuli Heikki heti paikalle. Olimme onnemme kukkuloilla. Lapsen syntymä on jotakin sellaista, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Kun perheen koko kasvoi ja kuvioihin tuli mukaan ensin vauva, sitten lapsi, sitten koululainen ja nyt murkku, muuttui elämämmekin. Lapsen jokainen kehitysvaihe muutti elämämme suuntaa.

Isyys ja sen mukanaan tuoma vastuu olivat Heikille mieluisia asioita. Kun olin työmatkoilla, hän kertoi puhelimessa aina kaiken olevan hyvin. Koskaan hän ei paljastanut, jos lapsi olikin sairaana. Heikki oli sitä mieltä, että ei hyödytä kertoa ja huolestuttaa minua, kun en kerran kuitenkaan olisi voinut tehdä asialle mitään. Heikki oli meidän perheen lääkärivastuuvanhempi. Hän kävi lapsen kanssa lääkärissä aina silloin, kun siihen ilmeni tarve; poisti tikut ja lasin palat sormesta; poisti punkit ja antoi ensiavun pikkutapaturmissa.

Elämä muuttui myös silloin, kun Heikki jäi työelämästä pois. Olimme yhdessä aivan uusien asioiden äärellä. Monenlaisia vastoinkäymisiä ja haasteita kohtasimme, mutta aina löysimme ratkaisun. Ja taas selvisimme eteenpäin. Mutta se jäi harmittamaan, että Heikin ponnistelut päästä pysyvästi Espanjaan jäivät vain hiuskarvan verran kesken.

Kuka olisi uskonut, että kaiken kokemamme aikana ja yritysmaailman uransa jälkeen Heikki opiskeli itselleen kokonaan uuden ammatin? Lukiessaan WSET Advancen tenttikirjoja, hän usein mutisi, että vaikka on maisteri, ei ole koskaan lukenut mitään niin vaikeaa. Ja viinikurssien ja tastingien pitämisestä tuli hänelle henkireikä. Kotona hän valmisteli alkavaa kurssia tai tulevaa tilaisuutta huolella aina monta viikkoa etukäteen.

Heikki oli minulle kuin henkilökohtainen opettaja ja valmentaja. Hän opetti minut purjehtimaan ja tekemään paalusolmun. Hän opetti parkkeeraamaan autolla taskuun. Hän sai minut rakastamaan ruoan valmistusta ns. pitkän kaavan mukaan, syömään sushia, pitämään etnisestä ruoasta ja ymmärtämään viinien kiehtovaa maailmaa. Heikki rakasti ostereita, mutta niistä minä en koskaan oppinut pitämään.

Heikki opetti minut myös käyttämään tietokonetta. Hän toi kotiin ensimmäisen läppärini, jossa oli dos-käyttöjärjestelmä. Siitä on aika paljon aikaa. Sitten Heikki opetti rakastamaan Helsinkiä ja sen työläiskaupunginosaa; kaikki kotimme sijaitsevat aivan kaupunkien keskustoissa. Ja vastapainoksi urbaanille elämälle, oli yhdessä rakentamamme mökki Rymättylässä molemmille tärkeä paikka. Siellä jokainen puu, kivi ja kulma muistuttaa Heikistä. Siellä hän vietti myös elämänsä viimeiset viikot.

Heikki opetti senkin, että vaikka lentokoneesta poistuu viimeisenä, ehtii saada matkatavat ihan samaan aikaan, kuin muutkin. ”Kyllä me nyt myöhästytään!”, kaikuu vieläkin korvissani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut niin älykäs, sivistynyt, lempeä ja loppuun asti äärettömän kiinnostava; toista samanlaista ei ole. Heikki eli uutisista ja talousasioista, kirjoista, historiasta, filosofiasta, kielten opiskelusta, nikkaroinnista, maalaamisesta ja viimeiset vuodet erityisesti viinikulttuurista ja –kirjallisuudesta. Heikki oli aina kiinnostunut, mutta samalla huolissaan, ympäristön tilasta ja luonnon muuttumisesta.

Koirat toivat elämäämme ihan uuden ulottuvuuden, erityisesti Nemo kulki Heikin kannoilla ja ulkomaanmatkoilla vahtien jokaista askelta. Koira hankittiin perheeseemme, kun päätimme alkaa toteuttaa elämässämme asioita, joita ei voi enää lykätä myöhemmäksi. Olen iloinen tekemistämme onnistuneista päätöksistä.

Tommy Tabermann ei ollut Heikin lempirunoilija, mutta tämä runo kertoo kaiken. Jää hyvästi rakkaani.

T: Oili

Jälkeenpäin

Haavat kirvellen

istun meren rannalla

yksin ja katselen.

Nyt ymmärrän paremmin

kivuliasta kulkuamme:

vasta tyynen tultua

erottuvat karikot.

Emme me koskaan

tyyntä toivoneet.

Tuulta me toivoimme

ja mustat liput

tuulessa liehumaan.

Kirvelkää, silmäkulmat!

Ei löydy minusta silti

ankkuripaikkaa

katumukselle.

Etsin, löydän ja rauhoitun

En tiedä, miksi juuri tänään mieleeni tuli jo kovin kauan aikaa sitten kuolleelta isältäni perimäni ja monta kertaa lukemani Viktor E. Franklinin kirjat, joissa etsitään elämän tarkoitusta. Ehkä ulkona oleva sateen jälkeisen sumun pehmentämä maisema. Ehkä varpaitani nuoleva koiranpentu, joka makaa jaloissani aina silloin, kun päädyn nuokkumaan tietokoneen äärelle.

Siteeraan vapaasti Franklinin ajatuksia; oleellista tässä ei ole akateemisesti oikeaoppinen lainaus vaan se, miten itse rakennan omaa ajatteluani.

Elämäni tärkein asia on ollut löytää sille tarkoitus. Olen pitänyt huolen siitä, että en ole missään vaiheessa turhautunut elämääni. Edes järjettömältä tuntunut kärsimys tai läheisen kuolema ei ole saanut masentaa minua niin, että olisin menettänyt kyvyn nähdä omien kokemusteni keskellä olemassaoloni tarkoituksen. 

Ihminen ei muutu inhimilliseksi ja aidoksi panostamalla itsensä toteuttamiseen vaan unohtamalla itsensä, antamalla itseään muille ja suuntautumalla ulospäin. Jatkuva onnen tavoitteleminen tekee onnellisuuden mahdottomaksi; mitä enemmän se on päämäärä, sitä vaikeampi sitä on tavoittaa. Jokaisella meistä on oma erityinen tehtävä elämässä, jokaisen on myös toteutettava tehtävänsä. Ketään ei voida korvata toisella eikä mikään muu elämä voi korvata toisen ihmisen elämää. Jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen.

Sillä, mitä odotan elämältäni ei ole merkitystä vaan sillä, mitä elämäni odottaa minulta. Olen lopettanut  elämän tarkoituksen kyselemisen ja sen sijaan alkanut pitää itseäni sinä, jolta elämä kyselee. Päivän jokaisena hetkenä. Vastaukseni ei koostu puheista ja mietiskelystä vaan toiminnasta ja teoista.

Kaikkiin elämäni antamiin ongelmiin ja tehtäviin löytyy oikea vastaus. Elämä ei ole mitään epämääräistä vaan jotain todellista ja konkreettista. Elämä merkitsee vastuun ottamista. Vastuu tuo vapauden.

Itseäni asia on oikeastaan aina kiinnostanut. Oman elämäni tarkoitus ei ole koskaan ollut kadoksissa joitakin nuoruuden harharetkiä lukuun ottamatta. Ei silloinkaan, kun äitini kuoli minun ollessani 11-vuotias tai kun isäni kuoli lähes 20 vuotta sen jälkeen. Ei silloin, kun sukulaiseni syntyessä hänellä todettiin aivovaurio. Ei silloin, kun puolisoni vanhemmat kuolivat tai kun perheessäni tapahtui vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia. Eikä silloinkaan, kun työni painaa hartioitani ja minut valtaa osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne.

Oma elämäni on parasta, mitä elämä on minulle antanut, ja lopulta se on ainoa, mikä minulle on annettu. Olen etsinyt, löytänyt ja rauhoittunut. Nyt on hyvä elää. 

Kuvassa maisema, jota ei näe sumun takia.

Semana Santaa muistellen

Tänä vuonna perheessämme on erilainen pääsiäinen. Olen koirien kanssa mökillämme Rymättylässä samaan aikaan, kun perheen kaksi muuta poikaa ovat Fuengirolassa. Siellä on menossa katolisen kirkon tärkein fiesta, Semana Santa eli Pyhä viikko. Pääsiäinen tuntuu, maistuu ja kuuluu kaikkialla.

Vuosi sitten sain kokea katolisen pääsiäisen ns. pitkän kaavan mukaan. Tänä vuonna vain muistelen upeita kulkueita ja katselen videoita päästäkseni edes hieman tunnelmaan: Procésion Malagssa muutaman vuoden takaa. Täytyy todeta, että suomalaisen pääsiäisen noidat, puput, tiput ja munajahdit tuntuvat aika kaukaisilta.

Rauhaisaa Pääsiäisen aikaa!