Muistopäivä

Tänään muistan sitä, kun elämäni yllättäen muuttui peruuttamattomasti kolme vuotta sitten. <3

Sieniretkellä saalis ei ole tärkein

Kului kolme vuotta, että vihdoin sain toimeksi käydä katsomassa, mitä mökkimaastomme perinteisille sienipaikoille kuuluu. Aaslassa sienimetsiä riittää, mutta yllättäen saaliimme jäi kovin vaatimattomaksi. Onneksi omalla pihalla oleva kanttarellikasvattamo on tuottanut satoa jo monta viikkoa.

Kaikki vanhat polut olivat tallella. Niillä näyttää selvästi olevan käyttäjiä, kaksi- ja nelijalkaisia. Polut tuovat metsässä epämääräistä turvallisuuden tunnetta, varmuudella ei pääse eksymään. Tosin en ole koskaan eksynyt mihinkään, en kaupunkiin, metsään enkä merelle.

Lähdimme etsimään tatteja. Muistelin yhtä syksyä enemmän, kuin vuosikymmen sitten, kun onnistuimme löytää suurien tammien alta korillisen tammenherkkutatteja. Nyt tateista ei näkynyt jälkeäkään. Olin etuajassa tai auttamattomasti myöhässä. Mutta eipä näkynyt paljon muitakaan sieniä.

Se tuli kuitenkin todistettua, että Tossu reagoi metsäkauriiseen. Kun eläin lähti karkuun melkein nenän alta, lähti Tossu loikkimaan perään. Näytti ihan siltä, että Tossu olisi ollut kauris itse. Yllättävää oli se, että vaikka Nemo vahtii ponnekkaasti tonttiamme, se ei lähtenyt perään.

Uudet ojat.

Nemo seuraa polkua.

Metsän peikko?

Tammia joka puolella.

Yksi vanhimmista tammista.

Näkymä lounaaseen: Kimo.

Kanervat kukkivat.

Kielet pitkällä, on kuuma.

Tossu vauhdissa.

Vähän aikaa paikallaan.

Toisenkin kuvan ehti ottaa.

Vauhdikas kiipeily kallioilla jatkuu.

Kalliokoira.

Mikään paikka ei ole liian vaikea.

Nemokin messissä.

Puita.

Lisää puita.

Nemoa tuskin erottaa mustikanvarpujen joukosta.

Mustikoita.

Lisää mustikoita.

Koti häämöttää.

Takaisin omalla pihalla.

Vesi maistuu.

Saalis - ei voi rehvastella.

Kylmää, kylmempi, kylmin

Kesäkelit ovat olleet mitä ovat olleet. Ei voi kehua. Mutta mökillä olen ollut enemmän, kuin viime kesinä. Koirat ovat ainakin nauttineet ja juosseet kallioilla eestaas kyllästymiseen asti. Ja Tossu on uinut joka päivä useammankin kerran. Kauriita/hirviä on vahdittu illan hämärässä. Koirat ovat karanneet naapurin puolelle aina, kun sieltä on kuulunut ääniä. Mökkinaapurikin totesi, että Nemo tykkää rapsutuksista. On tainnut vierailla siellä useammin, kuin edes tiedän.

Ja itse olen palellut lähes koko kesän. Uikkareissa esiinnyin tasan yhtenä päivänä, muulloin ei ole tarvinnut. Ei ainakaan voi kehua kesälomarusketuksella. Silti eilen tarkenin lopultakin pikapikaa käydä kastautumassa meressä; veden lämpötila oli niukasti +17 astetta eli mulle aivan liian kylmää varsinaista uimista ajatellen. Ja periaatteessakaan en ole pitänyt sisällä pattereita päällä. Olen mieluummin palellut ja pukenut villapaidan päälleni, kun siltä on tuntunut.

Elokuun lopulla loma jatkuu ja lennän Fuengirolaan. Ehkä viimein siellä pääsen kokemaan oikeita kesäkelejä?

Jo kohta kolme vuotta kulunut perhetragediasta

Niin se vaan on. Toiset toipuvat elämän pysäyttävistä kokemuksista nopeasti ja ns. jatkavat elämäänsä eteenpäin. Minä aion jäädä tähän. En oikeastaan edes halua mennä eteenpäin, mutta en myöskään katso taaksepäin. Elän elämääni päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Näin on hyvä.

Asia tuli mieleen, kun Facebook muisti taannoisen tapahtuman jo kohta kolmen vuoden takaa. Luulen palaavani aiheeseen muistopäivänä elokuussa.

Mökkitien kunnostusta

Saa nähdä, jääkö tämä elämäni viimeiseksi mökkitien kunnostusurakaksi. Seuraavalla kerralla joku muu saa hoitaa homman. :) Mutta hieno on, vain kaistamerkinnät puuttuvat!

Mökille johtava pikkumäki ennen.

Toinen mäki ennen.

Mäkisten välissä jälkeen.

Jälkeen.

Vähän on suurta mukulaa Nemolle. Mutta kelirikon aikaan toimii
pehmeässä maassa paremmin ja oli vähän edullisempaakin.

Tossulle on ihan sama, minkä kokoista mukulaa.
Lelu kulkee mukana missä tahansa.

Kun aurinko laskee mailleen Pohjanrannassa

Sama maisema ja aina niin erilainen.

Kukaan ei ole lapsestaan niin ylpeä, kuin äiti

Kuvat otti Sara Lehtomaa.