Sieniretkellä saalis ei ole tärkein

Kului kolme vuotta, että vihdoin sain toimeksi käydä katsomassa, mitä mökkimaastomme perinteisille sienipaikoille kuuluu. Aaslassa sienimetsiä riittää, mutta yllättäen saaliimme jäi kovin vaatimattomaksi. Onneksi omalla pihalla oleva kanttarellikasvattamo on tuottanut satoa jo monta viikkoa.

Kaikki vanhat polut olivat tallella. Niillä näyttää selvästi olevan käyttäjiä, kaksi- ja nelijalkaisia. Polut tuovat metsässä epämääräistä turvallisuuden tunnetta, varmuudella ei pääse eksymään. Tosin en ole koskaan eksynyt mihinkään, en kaupunkiin, metsään enkä merelle.

Lähdimme etsimään tatteja. Muistelin yhtä syksyä enemmän, kuin vuosikymmen sitten, kun onnistuimme löytää suurien tammien alta korillisen tammenherkkutatteja. Nyt tateista ei näkynyt jälkeäkään. Olin etuajassa tai auttamattomasti myöhässä. Mutta eipä näkynyt paljon muitakaan sieniä.

Se tuli kuitenkin todistettua, että Tossu reagoi metsäkauriiseen. Kun eläin lähti karkuun melkein nenän alta, lähti Tossu loikkimaan perään. Näytti ihan siltä, että Tossu olisi ollut kauris itse. Yllättävää oli se, että vaikka Nemo vahtii ponnekkaasti tonttiamme, se ei lähtenyt perään.

Uudet ojat.

Nemo seuraa polkua.

Metsän peikko?

Tammia joka puolella.

Yksi vanhimmista tammista.

Näkymä lounaaseen: Kimo.

Kanervat kukkivat.

Kielet pitkällä, on kuuma.

Tossu vauhdissa.

Vähän aikaa paikallaan.

Toisenkin kuvan ehti ottaa.

Vauhdikas kiipeily kallioilla jatkuu.

Kalliokoira.

Mikään paikka ei ole liian vaikea.

Nemokin messissä.

Puita.

Lisää puita.

Nemoa tuskin erottaa mustikanvarpujen joukosta.

Mustikoita.

Lisää mustikoita.

Koti häämöttää.

Takaisin omalla pihalla.

Vesi maistuu.

Saalis - ei voi rehvastella.