Mennyttä puolisoani muistaen

Takanani on vaikea vuosi. Tänä samana päivänä vuosi sitten menetin täysin yllättäen rakkaani. Yhdessä hetkessä koko elämäni meni sekaisin, aikaisemmin niin turvallinen pohja arjesta putosi pois. Ei ollut enää yhteistä elämää tai tulevaisuudensuunnitelmia, ainoastaan menneisyys ja muistot. Jäljelle jäi outo yksinäisyys.

Shakespeare on sanonut, että “It’s better to have loved and lost than never to have loved at all.”
Haluan kovasti ajatella, että tuo olisi totta. Mutta ikävä ja suru eivät hellitä. Itku on herkässä vieläkin, ja mennyt puolisoni on mielessäni jokaisena päivänä. Kaj Chydenius sävelsi vuonna 1966 tämän runon elokuvaan Käpy selän alla. Sanat koskettavat. Ehkä seuraava vuosi on jo vähän helpompi?

Laulu kuolleesta rakastetusta

"Minä kuljen yksinäin,
on kuollut rakastettuni.
On kuollut koko kaupunki,
on linnut vaienneet.

Tuota miestä rakastin niin,
hänen suutaan, hänen silmiään,
hänen käsiään, hänen sydäntään.
On suru jäänyt vain,
on suru jäänyt vain.

Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.

Noita katuja rakastin niin
ja taloja niiden varsilla
ja puita niiden reunoilla,
kun kuljin kanssasi,
kun kuljin kanssasi.

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.

Sinne minua houkutat
yhä syvemmälle luoksesi,
yhä lähemmäksi luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin."

(Marja-Leena Mikkola 1966, Lauluja 1979)

Laulu kuolleesta rakastetusta