Suursiivous suunnitteilla, mutta siis vasta suunnitteilla!

Raoul lähtee tulevana lauantaina ystävänsä perheen kanssa purjehtimaan pariksi viikoksi Karibianmerelle. Sen sijaan, että kauhistelen täällä kotomaassa kaikkea sitä, mitä matkalla voisi tapahtua on minulla kolme toimintavaihtoehtoa. Olen kerrankin Helsingissä pidempiä työjaksoja. Otan rennosti. Siivoan. 

Ei varmaankaan ole yllättävää, että olen päättänyt hyödyntää ajan siihen, että siivoan kotiamme vähän perusteellisemmin. En muista, milloin olen tehnyt Joulun alla suursiivouksen. Erityisen haastavaa on kaappien sisällön inventoiminen ja karsiminen, erityisesti vaatteiden. Muutenkin haluaisin päästä eroon kaikista niistä tavaroista, joita olen "aina inhonnut". Mainiota materiaalia kirpputorille!

Kuva on otettu Tain l´Hermitagesta Ranskasta syyskuussa. Ja tuosta mykkyrästä muistin, että en ole kirjoittanut mitään elämys-viinimatkastani. Teen sen heti, kun olen ensin saanut Poitsun matkaan.

Kynttilätervehdys Heikille

Kävin 16.9.2013 sytyttämässä perheen vanhan tavan mukaan muistokynttilän, nyt Heikille, kirkossa Tain l´Hermitagessa, Pohjois-Rhonessa, Ranskassa.

Mennyttä puolisoani muistaen

Takanani on vaikea vuosi. Tänä samana päivänä vuosi sitten menetin täysin yllättäen rakkaani. Yhdessä hetkessä koko elämäni meni sekaisin, aikaisemmin niin turvallinen pohja arjesta putosi pois. Ei ollut enää yhteistä elämää tai tulevaisuudensuunnitelmia, ainoastaan menneisyys ja muistot. Jäljelle jäi outo yksinäisyys.

Shakespeare on sanonut, että “It’s better to have loved and lost than never to have loved at all.”
Haluan kovasti ajatella, että tuo olisi totta. Mutta ikävä ja suru eivät hellitä. Itku on herkässä vieläkin, ja mennyt puolisoni on mielessäni jokaisena päivänä. Kaj Chydenius sävelsi vuonna 1966 tämän runon elokuvaan Käpy selän alla. Sanat koskettavat. Ehkä seuraava vuosi on jo vähän helpompi?

Laulu kuolleesta rakastetusta

"Minä kuljen yksinäin,
on kuollut rakastettuni.
On kuollut koko kaupunki,
on linnut vaienneet.

Tuota miestä rakastin niin,
hänen suutaan, hänen silmiään,
hänen käsiään, hänen sydäntään.
On suru jäänyt vain,
on suru jäänyt vain.

Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.

Noita katuja rakastin niin
ja taloja niiden varsilla
ja puita niiden reunoilla,
kun kuljin kanssasi,
kun kuljin kanssasi.

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.

Sinne minua houkutat
yhä syvemmälle luoksesi,
yhä lähemmäksi luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin."

(Marja-Leena Mikkola 1966, Lauluja 1979)

Laulu kuolleesta rakastetusta

Rudin ensimmäinen koe raunioilla suoritettu

Haukkublogini: Kirsut kohti tuulta

Navigaattori tiesi aina, miten löydetään perille

Kuten blogin kuva vihjaa, on elämässäni oikean reitin löytäminen nyt tärkeämpää, kuin koskaan ennen. Lateraali- ja kardinaalimerkit kertovat, mistä kannattaa mennä niin, ettei ajaudu karille.

Tämä kuva on otettu noin 12 vuotta sitten. Olemme Itämerellä matkalla jonnekin, mutta minne, en valitettavasti muista. Kuva kertoo Heikistä kaiken oleellisen. Meri ja reimarit. Navigointia merikartta sylissä. Sateen uhkaa. Pelastusrengas turvaa antamassa.

Purjehdimme Neferititillä monta vuotta ja ennen sitä Grosse Freiheitillä. Molemmat purjeveneet olivat Avanceja; ensimmäinen 24 ja jälkimmäinen 33 -jalkainen 7/8 rikattu. Ne oli rakennettu purjehtimista varten.

Heikki oli kippari isolla K:lla. Koskaan emme joutuneet ongelmiin ja aina löysimme sinne, minne halusimmekin. Tuohon aikaan ei ollut navigaattoreita (tai ne olivat vasta tulossa). Purjehtiminen perustui tuulten ja meren tuntemukseen, kartanlukutaitoon, navigointiosaamiseen ja haluun purjehtia merellä. Meitä ei juurikaan kiinnostanut ajan viettäminen vierasevenesatamissa.

Nyt muistelen tuota aikaa lämmöllä ja olen tyytyväinen, ettei enää tarvitse lähteä merelle kelissä kuin kelissä. Ikääntyminen on tuonut mukanaan mukavuudenhalun.

"Meri jäljet lyö luontoon. Vaot kallion, ne aalto tehnyt on."

Koirallinen elämä ei olekkaan kaikkien juttu

Ihanista koiristani Nemosta ja Rudista on muotoutunut elämäni ehdoton keskipiste. Vapaa-aikani täytän erilaisilla harrastuksilla, jotka liittyvät pääasiassa koiriin. Ihan pienessä roolissa on orastava viiniharrastus, mutta siitä kirjoitan toisella kertaa.

Olen ollut niin täynnä tätä koirallista elämääni, etten ole ymmärtänyt ajatella asiaa muiden, varsinkaan koirattomien kannalta. Olen unohtanut, että kaikki ihmiset eivät yli kaiken rakasta koiriani tai ole kiinnostunut ilmaisutreenimme yksityiskohdista. Tänään sain lisäksi tietää, että yksi pitkäaikainen tuttavani pelkää koiria ja erityisesti Rudia. Tämän asian hän sai kerrottua ikään kuin anteeksi pyydellen. Se sai minut ajattelemaan asiaa kokonaan uudesta näkökulmasta.

Se tuli pohtiessani selväksi, että minun tässä pitäisi pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka eivät ole kehdanneet kertoa minulle koirapelostaan. En vaan ole tajunnut asiaa silloin, kun meillä on käynyt vieraita tai silloin, kun olen käynyt jonkun kanssa vaikkapa lenkillä. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi kotiini ei ole ollut ryntäystä. Tuttavieni kaikkoamisen ajattelin johtuvan leskenvuodestani; ihmiset antavat olla rauhassa, kun eivät oikein osaa tukea eivätkä seurustella varsinkaan surullisen ihmisen kanssa. Koiraniko tässä syyllisiä ovatkin? Hups.

Niin tai näin. Joudun nyt tosissani miettimään sitä, tarvitseeko koirien olla ihan kaikissa tekemisissäni mukana. Toisaalta, olen tähän asti ollut sitä mieltä, että koirat ovat mukana kaikessa, mitä ikinä teenkin ja mihin menenkin. Hmm...

Kuvissa Rudi ja Nemo poseeraavat toukokuussa Vahdolla. Lisää kuvia on täällä.

Puna-apiloiden kukkimisen aikaan mieli maassa

Muista, että kenenkään ei ole pakko lukea blogiani. Ihanana heinäkuisena sunnuntai-iltana ajatukset saisivat olla aurinkoisissa asioissa. Tiedän. Pahoittelen jo etukäteen, sillä ajatukseni juuri nyt eivät ole niin kovin myönteisiä. Alla olevan, sitaateilla merkityn tekstiluonnoksen kirjoitin melko tarkalleen vuosi sitten. Se vaan unohtui julkaista. Ennakoinko tulevaa?

Olen elänyt leskenä nyt kohta 11 kk ajan ja koen, että yksin eläminen on aina vaan yhtä vaikeaa. En juuri näe valoa tulevaisuudessa. Jos minulla ei olisi lastani eikä koiriani en tiedä, miten jaksaisin. Tiedän, että nämä ovat masennuksen  merkkejä. Minäkö vahva ihminen muka masentunut?

Heikin kuolemasta seuranneet jälkimainingit ovat vieneet minusta kaiken ylimääräisen energian. En ole saanut apua keneltäkään (paitsi niiltä, joiden palveluksista olen maksanut), vaan yksin olen saanut hoitaa jokaisen yksittäisenkin asian. Asioita on ollut paljon. Ja kuten suurimmassa osassa perheitä, oli minulle täysi yllätys, että edesmenneen puolisoni lapsi vaati lakiosansa perinnöstään. Olin aina ajatellut, että lapset saavat perintönsä vasta sitten, kun vanhemmat ovat kuolleet. Näin toimimme perheessäni silloin, kun omat vanhempani kuolivat, ensin äiti 1960-luvulla ja isä 1980-luvulla ja silloin, kun appivanhempani kuolivat 1990-luvulla. Elämä on surullisen raadollista.

Olen varmasti lähiympäristöstäni vähintäänkin rasittava, sillä pitkäaikaiset koulukaverini eivät juurikaan pidä yhteyttä. Syy on varmasti minun itseni. Mutta kutsuistakaan huolimatta ei kenelläkään tunnu olevan aikaa. Perhe on tärkein ihan kaikille, ja muut asiat menevät edelle. Olen sopeutunut tilanteeseen, ja minun vaan pitää katsoa peiliin. Siinä näen ikääntyneen ja väsyneen ihmisen. Vuodessa olen vanhentunut paljon. Mutta sopeudun tilanteeseen. Olen yrittänyt olla avarakatseinen ja löytää uusia tuttavuuksia.

Koiraharrastuksessa heitä riittää, ja olen niin iloinen siitä, että myös mökilläni koirallisia ihmisiä on ollut ja tulee kesän mittaan olemaan. Koska mökki olisi muutoin tyhjillään, on kiva edes tietää, että mudit riehuvat pihalla ja rannassa ja jättävät poluille elämisen merkkejä. Se, jos joku, on myönteinen ajatus. ;)

"Nyt, kun kesä alkaa olla ihanimmillaan ja puna-apilat alkavat kukkia, ainakin meillä päin Rymättylässä, pitäisi fiiliksen olla korkeimmillaan. Perheen juhlaviikot ovat hiljalleen jo vaihtuneet kesälomaksi. Joka vuosi kaikki alkaa aina Pääsiäisestä, sitten seuraa Vappu, sitten pojan syntymäpäivä ja kohta sen jälkeen isännän syntymäpäivä, sitten äitienpäivä ja lopuksi koulun kevätlukukauden päätös. Sitten kaikki kirmaamme kesälomalle. Tänä vuonna koulun päättymistä juhlistettiin spesiaalisti, sillä pojalla päättyi 9. luokka. Hyvän todistuksen ansiosta hän pääsi lukioon, johon oli toivonutkin.

Toisen koiran hankkiminen perheeseen on osoittautunut mitä onnistuneimmaksi päätökseksi. Kohta 10 kk ikäinen Rudi-mudi on ihana, aktiivinen, touhukas ja neuvokas koira. Mutta samaan aikaan myös haastava; arkielämässä on ollut opettelemista. Toivottavasti kohta jo helpottaa, onneksi kaikki merkit viittaavat siihen. Nemo-schipperke tulee Rudin kanssa mainiosti toimeen muutamaa yhteenottoa lukuunottamatta. Mitä isoveli päättää, sitä pikkuveli tekee perässä. Niin se on koirilla ja ihmisilla, sama kuvio.

Kaikki pitäisi siis olla mallillaan. Miksi sitten olo on sellainen, että jotakin puuttuu?!"

Kaikesta huolimatta, toivon lukijoilleni lämmintä kesää!