Pieni hetki hiljentymiseen

Huhtikuun lopun kuvia mökiltä. Meri on vielä jäässä eikä kesäkukkia ollut laittaa maljakkoon. :) Sydämen muotoisen valkoisen kiven löysimme Malagan hiekkarannalta pari vuotta sitten. Sen myötä tulee taas paljon muistoja mieleen.

Saaristossa saan hengähtää

Olen koirieni Nemon ja Rudin kanssa käynyt mökillä talven aikan muutaman kerran. Lunta ja jäätä oli ajoittain niin paljon, että katsoin viisaammaksi jäädä kaupunkiin. Putket eivä vetäneet, eikä ulkona voinut tehdä oikeastaan yhtään mitään. Paitsi lumitöitä. Hah.

Mutta kaikenlaista saatiin kuitenkin hommattua. Helmikuussa porakaivon korjaajat kävivät sulattelemassa putkea, että saatiin juoma- ja saunavedet kannettua sisään. Maaliskuun puolessa välissä perikuntamme myymä Torpanniemen mökki tyhjennettiin. Mökki oli Heikin vanhempien 1970-luvulla rakentama ja sijaitsi melkein viereisellä tontilla. Eri syistä johtuen sain yksin urakoida mökissä ja ulkorakennuksissa, kun ulkona oli lähes 20 astetta pakkasta. Ja siinä sitä riittikin tekemistä. Paikallinen nuori isäntä kävi auraamassa ajotiet niin, että lopuksi saatiin sukulaisvoimin kuljetettua suuremmat huonekalut talteen omalle mökille. Täällä ne nyt sitten könöttävät arvatenkin seuraavat 25 vuotta.

Välillä on käynyt mielessä koko mokoman myyminen. Miksi ihmeessä tänne pitää tulla, kun jatkuvasti eteen tulee tekemättömiä asioita kuten esimerkiksi sahaamattomat polttopuut, haravoimattomat pihatiet, pesemättömät ikkunat ja nuohoamaton takka. Viime kesänä ostamani hieno Naantalin viiri juuttui viereiseen puuhun, enkä tiedä, miten sen saisin irrotettua. Soutuveneestäkin meni hankain rikki. Se tapahtui syyskuussa, kun saatoimme Heikin tuhkat ikuiselle purkehdukselleen mereen. Jouduimme lähes merihätään. Onneksi maissa seisseet sukulaiset saivat lassottua veneessä olleen saattoväen takaisin kuivalle maalle. Nyt sillekin asialle jaksan jo nauraa. Mitä voi tehdä sellaisella soutuveneellä, jossa ei ole toista hankainta?

Mutta.

Heti, kun tulen tänne, mieleni rauhoittuu. Huomaan auringon paistavan, lumen sulaneen ja lintujen laulavan. Koirani saavat vapaina juosta ja riehua. Täällä voin myös keskittyä vaativaan työhöni. Ajatella pitää tarkalleen silloin, kun kirjoittaa uutta tekstiä ja innovoi uusia asioita. Muutama päivä työrauhaa tulee todellakin tarpeeseen. Jaksan jopa blogata. Ja sitten ajattelen, että ehkä en sittenkään halua luopua tästä omasta paikastani saaristossa. Sillä täällä saan hengähtää.

Kuvista voi todeta, että pikimustan koiran valokuvaaminen sisällä on lähes mahdotonta. Muissa kuvissa on Torpiksesta pelastettuja aarteita.

Purjehdusmuistoja lumen ja jään keskeltä

Olen ollut koirieni kanssa eilisestä lähtien Rymättyulän mökillä vapaapäivän, viiniopiskeluni tenttiinluvun ja etätöihin liittyvän kirjoitusurakan takia.

Talvi pitää maisemaa otteessaan. Meri on täydessä jäässä, eikä kevään merkkejä näy, kuin siellä täällä. Talon kaikki viemäriputket ovat jäässä, minkä takia vettä ei voi laskea tiskialtaaseen. Tiskin välttämisestä on muodostunut jo lähes taidetta. Ilman vettä vaan on tultava toimeen. No, voihan tiski- ja pesuvedet tietysti heittää ovesta ulos, mutta se ei kuullosta niin kiehtovalta.

Ja siitä tulee niin kovin rakkaita muistoja mieleen.

Kun Heikin kanssa purjehtiessa halusimme viimeiseen saakka välttää tiskaamista, kuumensimme ensin avaamattoman lihapullatölkin kiehuvassa vedessä. Veden kaadoimme mereen. Purkin avasimme siten, että veteen hyvin murenevalla paperinpalalla suojasimme tölkinavaajan tekemän reiän, jolloin kuuma kastike ei pursunut sormille. Paperin heitimme mereen. Avasimme purkin, ja lihapullat söimme hammastikuilla. Hammastikut heitimme mereen. Jäljelle jäi vain tyhjä tölkki, jonka joko heitimme mereen tai veimme maihin roskikseen.

Siihen aikaan romumetallia ei kierrätetty.