Hyvää Uutta Vuotta 2016!

Rakastin isääni

Tänään on Isänpäivä, joten on sopiva hetki muistella omaa isää.

Olin isän tyttö. Rakastin hänen älykkyyttään, sivistyneisyyttään, lämpöään ja avarakatseisuuttaan. Hän opetti minut tanssimaan; liitelimme usein olohuoneen lattialla musiikin tahdissa. Hän ei painostanut missään esim. kouluun tai ammatinvalintaan liittyvissä asioissa. Voi olla, että hänen elämässään oli niin paljon haasteita, ettei pikkuisiin yksityiskohtiin ollut aikaa juuttua. Äitini kuolema ja isoveljeni vaikea murrosikä saivat kaiken huomion.

Isäni syntyi ja vietti nuoruutensa Etelä-Pohjanmaalla, mutta kemian opiskelut yliopistossa veivät hänet Helsinkiin. Turkuun hän muutti yhdessä äitini kanssa, ja tänne he perustivat perheen ensimmäisen kodin. Isoveljeni oli jo syntynyt Vihdissä opskelija-asuntoon, mutta me muut sisarukset synnyimme Turussa. Äitini perusti Turkuun oman hammaslääkärivastaanoton, ja isä meni työhön sairaalaan. Ammatillisen uransa isä tekikin sairaalakemistinä, ensin TYKSissä ja sitten Turun Kaupunginsairaalassa.

Isä oli intohimoinen musiikinharrastaja ja amatööriviulisti. Musiikin parissa hän kohtasi äitinikin. Hän oli opiskelijoiden sinfoniaorkesterin pianosolistina ja isäni ykkösviulistina. Kuulemma rakkaus syttyi silloin! Muistan myös ne monet kerrat, kun kamarimusiikki ja vieraat täyttivät kotimme. Isäni rakasti juhlien järjestämistä ja ruoan valmistusta.

Mutta surukseni isäni elämä jäi liian lyhyeksi. Vasta 39-vuotiaana hän jäi yllättäen leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi, sisareni oli silloin vasta 4-vuotias. En vieläkään ymmärrä, miten isä selviytyi ja sai perheen elämän jatkumaan. Isä kuoli vaikeaan sairauteen 56-vuotiaana.

Isäni rakasti valkoisia kukkia. Tämän herkän kesäkukan lähetän hänelle tänään.

Tytär ja isä.

Matkalla Fugessa: jalkaparat huutavat hoosiannaa

Jalkaparkani ovat kokeneet kammottavan elintapamuutoksen. Aina ennen niin mukava ja passiivinen elämä tukevissa kengissä on vaihtunut päinvastaiseksi. Pikkulihakset huutavat hoosiannaa nyt, kun ressukat joutuvat aktiivisesti tekemään töitä upottavassa hiekassa. Ei tähän mitään podologeja tarvita!

Mun personal trainerini antoi kaksi ohjetta: kävele paljon ja syö aamiainen. Compeedien avulla pystyin kävelemään aamuruuhkaisen Paseo Maritimon (todellakin, se oli täynnä aamulenkkeileviä ihmisiä!) päähän meiltä itään ja palaamaan takaisin hiekkarantaa pitkin. Huomenna vuorossa on Sohailin linna.

Maisema on ennallaan.

Näkymä parvekkeelta.

Ei pilviä eikä tuulta lännessä.

Mutta Malagan suunnalla on pilvirintama.

Jalkajumppa 1

Jalkajumppa 2

Jalkajumppa 3

Vielä eivät auringonpalvojat ole vallanneet rantoja.

Jalkajumppa 4

Jalkajumppa 5

"...

Samaan aikaan pinnalla oli kohu alkanut

Onko suosittu rokkitähti hukkunut

Rannalta löytyi ainoastaan vanha rannekello

Ja vaateparsi hälle kuulunut

Ei pysynyt pinnalla Karjalainen

Mä nään jo otsikon

Hän lienee saanut Kristianin kohtalon

Siis levymyyntiä vauhdittaakseen

Uransa aallonpohjassa

lavastanut hukkumakuolon

..."   

Saas nähdä, ulottuuko sade meille asti. Yhtään ei
haittaisi vähentämään tätä kuumuutta.

Muistopäivä

Tänään muistan sitä, kun elämäni yllättäen muuttui peruuttamattomasti kolme vuotta sitten. <3

Sieniretkellä saalis ei ole tärkein

Kului kolme vuotta, että vihdoin sain toimeksi käydä katsomassa, mitä mökkimaastomme perinteisille sienipaikoille kuuluu. Aaslassa sienimetsiä riittää, mutta yllättäen saaliimme jäi kovin vaatimattomaksi. Onneksi omalla pihalla oleva kanttarellikasvattamo on tuottanut satoa jo monta viikkoa.

Kaikki vanhat polut olivat tallella. Niillä näyttää selvästi olevan käyttäjiä, kaksi- ja nelijalkaisia. Polut tuovat metsässä epämääräistä turvallisuuden tunnetta, varmuudella ei pääse eksymään. Tosin en ole koskaan eksynyt mihinkään, en kaupunkiin, metsään enkä merelle.

Lähdimme etsimään tatteja. Muistelin yhtä syksyä enemmän, kuin vuosikymmen sitten, kun onnistuimme löytää suurien tammien alta korillisen tammenherkkutatteja. Nyt tateista ei näkynyt jälkeäkään. Olin etuajassa tai auttamattomasti myöhässä. Mutta eipä näkynyt paljon muitakaan sieniä.

Se tuli kuitenkin todistettua, että Tossu reagoi metsäkauriiseen. Kun eläin lähti karkuun melkein nenän alta, lähti Tossu loikkimaan perään. Näytti ihan siltä, että Tossu olisi ollut kauris itse. Yllättävää oli se, että vaikka Nemo vahtii ponnekkaasti tonttiamme, se ei lähtenyt perään.

Uudet ojat.

Nemo seuraa polkua.

Metsän peikko?

Tammia joka puolella.

Yksi vanhimmista tammista.

Näkymä lounaaseen: Kimo.

Kanervat kukkivat.

Kielet pitkällä, on kuuma.

Tossu vauhdissa.

Vähän aikaa paikallaan.

Toisenkin kuvan ehti ottaa.

Vauhdikas kiipeily kallioilla jatkuu.

Kalliokoira.

Mikään paikka ei ole liian vaikea.

Nemokin messissä.

Puita.

Lisää puita.

Nemoa tuskin erottaa mustikanvarpujen joukosta.

Mustikoita.

Lisää mustikoita.

Koti häämöttää.

Takaisin omalla pihalla.

Vesi maistuu.

Saalis - ei voi rehvastella.

Kylmää, kylmempi, kylmin

Kesäkelit ovat olleet mitä ovat olleet. Ei voi kehua. Mutta mökillä olen ollut enemmän, kuin viime kesinä. Koirat ovat ainakin nauttineet ja juosseet kallioilla eestaas kyllästymiseen asti. Ja Tossu on uinut joka päivä useammankin kerran. Kauriita/hirviä on vahdittu illan hämärässä. Koirat ovat karanneet naapurin puolelle aina, kun sieltä on kuulunut ääniä. Mökkinaapurikin totesi, että Nemo tykkää rapsutuksista. On tainnut vierailla siellä useammin, kuin edes tiedän.

Ja itse olen palellut lähes koko kesän. Uikkareissa esiinnyin tasan yhtenä päivänä, muulloin ei ole tarvinnut. Ei ainakaan voi kehua kesälomarusketuksella. Silti eilen tarkenin lopultakin pikapikaa käydä kastautumassa meressä; veden lämpötila oli niukasti +17 astetta eli mulle aivan liian kylmää varsinaista uimista ajatellen. Ja periaatteessakaan en ole pitänyt sisällä pattereita päällä. Olen mieluummin palellut ja pukenut villapaidan päälleni, kun siltä on tuntunut.

Elokuun lopulla loma jatkuu ja lennän Fuengirolaan. Ehkä viimein siellä pääsen kokemaan oikeita kesäkelejä?