¡Feliz Año Nuevo 2012 a todos Ustedes!
31.12.2011
30.12.2011
En ymmärrä metsästystä vaikka kuinka yrittäisin
Facebookissa käytiin hiljan lyhyt ja ajatuksia herättävä ajatustenvaihto peurojen kaatamisesta. Kaikkien meidän ihailtavaksemme tarjottiin video, jossa mäyräkoira ensin ajaa peuraa metsästäjien näköpiiriin. Video päättyy laukauksiin ja peuran kuolemaan. Video on löydettävissä myös netistä.
Perusteluna metsästykselle ovat liikennekuolemat peurakannan lisääntymisen ja hyvinvoinnin seurauksena. Riista- ja hirvieläinten, suurpetojen ja hylkeiden kantoja pitää säädellä, niin olen lukenut. Esimerkiksi peura kannattaa kaataa itse, että saa sen lautaselleen mieluummin, kuin että se tarjoiltaisiin auton tuulilasin kautta. Ymmärrän tämän.
Tarkalleen ottaen en kuitenkaan ota kantaa itse peuroihin tai muihin riistaeläimiin, niiden määrään, liikenneonnettomuuksien todennäköisyyteen, onnettomuuksissa vammautuneisiin ihmisiin jne. Metsästyksen oikeutus ja etiikka kiinnostaa. En ole kasvissyöjä, en kannata eläinten tehotuotantoa, enkä silti voisi ampua nisäkästä ruokapöytääni. Yhtälö vaikuttaa kestämättömältä enkä haluaisi sulkea silmiäni tältä epäloogisuudelta. Samaan aikaan mietityttää myös se, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan uhanalaisia riistanisäkkätä ovat ahma, susi, karhu, ilves hilleri, majava, norppa, metsäpeura, saukko ja metsäjänis. Säälin syvästi niitä petoeläimiä, jotka vahingossa joutuvat metsästyskoirien ja ihmisten tielle. Mitään eläintä ei niin paljon vihata ja pelätä, kuin sutta.
Kaikki edellä kirjoitettu on vain tosiasioiden kiertämistä, eikä muuta itse asiaa. Sen kanssa on siis vain jatkettava elämää. Mutta sitä en ymmärrä, että mikä on se ohi kiitävän hetken kestävä ajatus metsästäjällä, joka ensin luontoystävänä ja eränkävijänä ihailee peuran kauneutta ja herkkyyttä ja silmän räpäyksessä painaa liipasinta ampuen tuon kauneuden kuolleeksi. Onko se tunne ilo, riemu, onnistuminen, jahdin päättymisen tuoma helpottuminen vai mikä? Minun tunteeni on suru. Suru siitä, että eläimet ja ihmiset emme ilmeisesti pysty elämään rinnakkain ilman, että ihmisen pitää tilanteeseen puuttua ja määritellä, kenellä on oikeus elämään ja kenellä ei.
Perusteluna metsästykselle ovat liikennekuolemat peurakannan lisääntymisen ja hyvinvoinnin seurauksena. Riista- ja hirvieläinten, suurpetojen ja hylkeiden kantoja pitää säädellä, niin olen lukenut. Esimerkiksi peura kannattaa kaataa itse, että saa sen lautaselleen mieluummin, kuin että se tarjoiltaisiin auton tuulilasin kautta. Ymmärrän tämän.
Tarkalleen ottaen en kuitenkaan ota kantaa itse peuroihin tai muihin riistaeläimiin, niiden määrään, liikenneonnettomuuksien todennäköisyyteen, onnettomuuksissa vammautuneisiin ihmisiin jne. Metsästyksen oikeutus ja etiikka kiinnostaa. En ole kasvissyöjä, en kannata eläinten tehotuotantoa, enkä silti voisi ampua nisäkästä ruokapöytääni. Yhtälö vaikuttaa kestämättömältä enkä haluaisi sulkea silmiäni tältä epäloogisuudelta. Samaan aikaan mietityttää myös se, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan uhanalaisia riistanisäkkätä ovat ahma, susi, karhu, ilves hilleri, majava, norppa, metsäpeura, saukko ja metsäjänis. Säälin syvästi niitä petoeläimiä, jotka vahingossa joutuvat metsästyskoirien ja ihmisten tielle. Mitään eläintä ei niin paljon vihata ja pelätä, kuin sutta.
Kaikki edellä kirjoitettu on vain tosiasioiden kiertämistä, eikä muuta itse asiaa. Sen kanssa on siis vain jatkettava elämää. Mutta sitä en ymmärrä, että mikä on se ohi kiitävän hetken kestävä ajatus metsästäjällä, joka ensin luontoystävänä ja eränkävijänä ihailee peuran kauneutta ja herkkyyttä ja silmän räpäyksessä painaa liipasinta ampuen tuon kauneuden kuolleeksi. Onko se tunne ilo, riemu, onnistuminen, jahdin päättymisen tuoma helpottuminen vai mikä? Minun tunteeni on suru. Suru siitä, että eläimet ja ihmiset emme ilmeisesti pysty elämään rinnakkain ilman, että ihmisen pitää tilanteeseen puuttua ja määritellä, kenellä on oikeus elämään ja kenellä ei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)