Etsin, löydän ja rauhoitun

En tiedä, miksi juuri tänään mieleeni tuli jo kovin kauan aikaa sitten kuolleelta isältäni perimäni ja monta kertaa lukemani Viktor E. Franklinin kirjat, joissa etsitään elämän tarkoitusta. Ehkä ulkona oleva sateen jälkeisen sumun pehmentämä maisema. Ehkä varpaitani nuoleva koiranpentu, joka makaa jaloissani aina silloin, kun päädyn nuokkumaan tietokoneen äärelle.

Siteeraan vapaasti Franklinin ajatuksia; oleellista tässä ei ole akateemisesti oikeaoppinen lainaus vaan se, miten itse rakennan omaa ajatteluani.

Elämäni tärkein asia on ollut löytää sille tarkoitus. Olen pitänyt huolen siitä, että en ole missään vaiheessa turhautunut elämääni. Edes järjettömältä tuntunut kärsimys tai läheisen kuolema ei ole saanut masentaa minua niin, että olisin menettänyt kyvyn nähdä omien kokemusteni keskellä olemassaoloni tarkoituksen. 

Ihminen ei muutu inhimilliseksi ja aidoksi panostamalla itsensä toteuttamiseen vaan unohtamalla itsensä, antamalla itseään muille ja suuntautumalla ulospäin. Jatkuva onnen tavoitteleminen tekee onnellisuuden mahdottomaksi; mitä enemmän se on päämäärä, sitä vaikeampi sitä on tavoittaa. Jokaisella meistä on oma erityinen tehtävä elämässä, jokaisen on myös toteutettava tehtävänsä. Ketään ei voida korvata toisella eikä mikään muu elämä voi korvata toisen ihmisen elämää. Jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen.

Sillä, mitä odotan elämältäni ei ole merkitystä vaan sillä, mitä elämäni odottaa minulta. Olen lopettanut  elämän tarkoituksen kyselemisen ja sen sijaan alkanut pitää itseäni sinä, jolta elämä kyselee. Päivän jokaisena hetkenä. Vastaukseni ei koostu puheista ja mietiskelystä vaan toiminnasta ja teoista.

Kaikkiin elämäni antamiin ongelmiin ja tehtäviin löytyy oikea vastaus. Elämä ei ole mitään epämääräistä vaan jotain todellista ja konkreettista. Elämä merkitsee vastuun ottamista. Vastuu tuo vapauden.

Itseäni asia on oikeastaan aina kiinnostanut. Oman elämäni tarkoitus ei ole koskaan ollut kadoksissa joitakin nuoruuden harharetkiä lukuun ottamatta. Ei silloinkaan, kun äitini kuoli minun ollessani 11-vuotias tai kun isäni kuoli lähes 20 vuotta sen jälkeen. Ei silloin, kun sukulaiseni syntyessä hänellä todettiin aivovaurio. Ei silloin, kun puolisoni vanhemmat kuolivat tai kun perheessäni tapahtui vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia. Eikä silloinkaan, kun työni painaa hartioitani ja minut valtaa osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne.

Oma elämäni on parasta, mitä elämä on minulle antanut, ja lopulta se on ainoa, mikä minulle on annettu. Olen etsinyt, löytänyt ja rauhoittunut. Nyt on hyvä elää. 

Kuvassa maisema, jota ei näe sumun takia.

Semana Santaa muistellen

Tänä vuonna perheessämme on erilainen pääsiäinen. Olen koirien kanssa mökillämme Rymättylässä samaan aikaan, kun perheen kaksi muuta poikaa ovat Fuengirolassa. Siellä on menossa katolisen kirkon tärkein fiesta, Semana Santa eli Pyhä viikko. Pääsiäinen tuntuu, maistuu ja kuuluu kaikkialla.

Vuosi sitten sain kokea katolisen pääsiäisen ns. pitkän kaavan mukaan. Tänä vuonna vain muistelen upeita kulkueita ja katselen videoita päästäkseni edes hieman tunnelmaan: Procésion Malagssa muutaman vuoden takaa. Täytyy todeta, että suomalaisen pääsiäisen noidat, puput, tiput ja munajahdit tuntuvat aika kaukaisilta.

Rauhaisaa Pääsiäisen aikaa!

Työ- ja elinkeinotoimisto osaa ja auttaa

Tämä on ehdottomasti vähintäänkin yhden bloggauksen väärtti. Kohta viisikymppinen lähisukulaiseni joutui pari vuotta sitten työttömäksi yli 20 vuoden työsuhteen jälkeen elintarvikealan yrityksen heikenneestä markkinatilanteesta seuranneiden yt-neuvottelujen tuloksena. 


Sinällään tilanne ei ollut kovinkaan harvinainen, mutta erityisiä haasteita kuvioon toi se, että sukulaisellani on syntymästään asti ollut dysfasia, joka on seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan. Ne lukijat, jotka eivät tiedä, mistä on kyse, voivat etsiä lisätietoa esimerkiksi täältä. Tuolle aikaisemmin afasiaksi, sittemmin dysfasiaksi ja nykyisin kielelliseksi erityisvaikeudeksi kutsutun toimintakykyä rajoittavan vamman vaikutus on yksilöllinen. Sukulaiseni ongelmat ovat lieviä, mutta jotakin niistä kertoo invaliditeettiprosentti, joka hänellä on 40. 


Työntekijänä sukulaiseni oli aina tunnollinen, tarkka, terve ja lojaali työnantajaansa kohtaan. Koska hänellä ei ole omia lapsia, ei työnantajaa koskaan rasitettu myöskään äitiyslomilla, hoitovapailla tai lasten sairauksilla. Mutta koko ajan tietoteknistyvä tehdastyö toi kuitenkin erityisisä haasteita vammaiselle työntekijälle, ja sukulaiseni tarvitsikin sopeuttavia toimia. Ne suunniteltiin ja toteutettiin yhdessä työterveyshuollon kanssa. Mutta se ei tainnut olla työnantajalle mieleen, sillä sukulaiseni irtisanottiin muiden ikääntyvien työntekijöiden joukossa.


Sitten seurasi ihan samat asiat, kuin kaikille muillekin työttömäksi jääneille. Työ- ja elinkeinotoimistoon piti ilmoittautua työnhakijaksi. Toivoa ei kauheasti ollut, sillä samanlaisia yt-neuvottelutuloksia kuultiin eri puolilta Suomea. Koska sukulaisellani on siis kielellinen erityisvaikeus, hän ohjautui jo heti alussa ammatillisen kuntoutuksen ertityispalveluihin. Oli tärkeää pohtia, millainen työ tai koulutus hänelle sopii; onko tarpeen harkita ammatin vaihtoa; mitä taloudellista ja muuta apua voi saada; tarvitaanko kuntoutusta. Ammatillisen kuntoutuksen palveluista vastaavat erikoistyövoimaneuvojat ja ammatinvalintapsykologit. Kuntoutussuunnittelun palvelut sisältävät aina henkilökohtaista neuvontaa ja ohjausta. 


Kuluneiden kahden vuoden aikana otti erikoistyövoimaneuvoja sukulaiseni työnhakuprosessin haltuun, tuiki ja valoi uskoa ja auttoi kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja asioissa. Varsinaisia kuntoutuspalveluita ei tarvittaisi, mutta soveltuvia mahdollisia  työpaikkoja piti tarkkaan arvioida. Useampia työkokeilujakin tehtiin. 


Ja tänään se tapahtui. Sain iltapäivällä viestin, että sukulaiseni aloittaa pysyvässä työpaikassa parin viikon kuluttua. Valtavasti tsemppiä uuteen työhön, mutta erityinen kiitos Työ-ja elinkeinotoimiston väelle!

Hyvää Uutta Vuotta!

¡Feliz Año Nuevo 2012 a todos Ustedes!

En ymmärrä metsästystä vaikka kuinka yrittäisin

Facebookissa käytiin hiljan lyhyt ja ajatuksia herättävä ajatustenvaihto peurojen kaatamisesta. Kaikkien  meidän ihailtavaksemme tarjottiin video, jossa mäyräkoira ensin ajaa peuraa metsästäjien näköpiiriin. Video päättyy laukauksiin ja peuran kuolemaan. Video on löydettävissä myös netistä.

Perusteluna metsästykselle ovat liikennekuolemat peurakannan lisääntymisen ja hyvinvoinnin seurauksena. Riista- ja hirvieläinten, suurpetojen ja hylkeiden kantoja pitää säädellä, niin olen lukenut. Esimerkiksi peura kannattaa kaataa itse, että saa sen lautaselleen mieluummin, kuin että se tarjoiltaisiin auton tuulilasin kautta. Ymmärrän tämän.

Tarkalleen ottaen en kuitenkaan ota kantaa itse peuroihin tai muihin riistaeläimiin, niiden määrään, liikenneonnettomuuksien todennäköisyyteen, onnettomuuksissa vammautuneisiin ihmisiin jne. Metsästyksen oikeutus ja etiikka kiinnostaa. En ole kasvissyöjä, en kannata eläinten tehotuotantoa, enkä silti voisi ampua nisäkästä ruokapöytääni. Yhtälö vaikuttaa kestämättömältä enkä haluaisi sulkea silmiäni tältä epäloogisuudelta. Samaan aikaan mietityttää myös se, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan uhanalaisia riistanisäkkätä ovat ahma, susi, karhu, ilves hilleri, majava, norppa, metsäpeura, saukko ja metsäjänis. Säälin syvästi niitä petoeläimiä, jotka vahingossa joutuvat metsästyskoirien ja ihmisten tielle. Mitään eläintä ei niin paljon vihata ja pelätä, kuin sutta.

Kaikki edellä kirjoitettu on vain tosiasioiden kiertämistä, eikä muuta itse asiaa. Sen kanssa on siis vain jatkettava elämää. Mutta sitä en ymmärrä, että mikä on se ohi kiitävän hetken kestävä ajatus metsästäjällä, joka ensin luontoystävänä ja eränkävijänä ihailee peuran kauneutta ja herkkyyttä ja silmän räpäyksessä painaa liipasinta ampuen tuon kauneuden kuolleeksi. Onko se tunne ilo, riemu, onnistuminen, jahdin päättymisen tuoma helpottuminen vai mikä? Minun tunteeni on suru. Suru siitä, että eläimet ja ihmiset emme ilmeisesti pysty elämään rinnakkain ilman, että ihmisen pitää tilanteeseen puuttua ja määritellä, kenellä on oikeus elämään ja kenellä ei.

Syksy

Liekkö syynä syksyisen harmaa keli ulkona, mutta näin sunnuntai-aamuna on vaan jotenkin haikea olo. Ihan on pakko postata tänne lempirunoni, Lauri Pohjanpään Syksy.

"Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

"Kurkikin jo lähti", veljelleen

toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin

"niin maar; lähti", sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.

Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.

Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.

Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

yli pellon musta kynnöksen.

Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista

nuokkuu aatoksissaan aidalla.

"täytyy tästä...", toinen havahtuu,

lentoon verkkaisesti valmistuu.

"Käyhän taaskin tarinoimassa.

Oli oikein hauska tavata."

Opiskelijoiden tupakointi naapuruston riesaksi

Kohta tasan vuosi sitten opiskelijoiden tupakointi oppilaitosten alueilla kiellettiin. Lain sisältämä perimmäinen ajatus on sinänsä kannatettava, mutta tupakointikiellon seuraukset eivät. Asun Turun ammatti-instituutin Kellonsoittajankadun toimipaikan naapurissa. Vastapäätä oppilaitosta sijaitsevat Kellonsoittajankadun päiväkoti ja Kerttulin alakoulu.

Vuoden ajan olen seurannut tupakoitsijoiden siirtymistä viereisten taloyhtiöiden edustoille. Ulkoilutan koiraani monta kertaa päivässä ja joudumme kiertämään tupakan tumppeja ja sylkiklimppejä täynnä olevat katuosuudet kaukaa. Sääliksi käy pieniä lapsia päiväkotiin ja kouluun kuljettavia vanhempia erityisen toimiva terveyskäyttäytymisen malli kun ei ole kyseessä. Sääliksi käy myös talonmiehiä, jotka joutuvat keräämään opiskelijoiden jättämät tumpit ja puhdistamaan jalkakäytävät. Ja tietysti kokonaan taloyhtiöiden kustannuksella.

Olen ihmetellyt syntynyttä tilannetta myös ammatti-instituutin rehtorille. Asialle ei kuulemma voi heidän puolestaan tehdä mitään. Edes tuhkakuppeja ei oppilaitos voi hankkia. Taloyhtiömme isännöitsijän mukaan tupakointia jalkakäytävillä ei voi kieltää.

Mikä neuvoksi? Tilanne on mielestäni pöyristyttävä, ja asuinympäristömme on kaikkea muuta, kuin hyvinvointiamme edistävä. Sivullisina ja lastemme kanssa joudumme joka päivä kärsimään tilanteesta. Tämäkö on todellakin ollut lainsäätäjien ja terveysviranomaisten tarkoitus?

Nimim. "As Oy Kivilinnan asukas"